Anna-Mari
selvisi kiusaamisesta
perheen ja ammattilaisten avulla
Anna-Mari Tiihosta, 22, kiusattiin ala- ja yläkoulussa rankasti diabeteksen takia. Kiusaamisen vuoksi romahtivat hoitotasapaino ja mielenterveys. Anna-Mari sairastui masennukseen, joka jätti jälkensä nuoreen naiseen. Nyt Anna-Mari haluaa tuoda asian esille, jotta muutkin kohtalotoverit osaisivat hankkia ajoissa apua, ja jotta kiusaaminen saataisiin loppumaan.
”Narkkari!”
”Friikki!”
”Pistelet itseäsi vapaaehtoisesti ja elät
suklaapatukoilla, kummajainen.”
Sanat kimpoilevat pitkin koulun käytävää. 13-vuotias Anna-Mari laittaa kuulokkeet korvilleen ja säätää volyymiä suuremmalle. Hän haluaa näyttää kiusaajilleen, etteivät ilkeät sanat tunnu missään, mutta silti sisälle sattuu kovaa, liian kovaa.
Vain neljä vuotta aikaisemmin Anna-Mari oli sairastunut diabetekseen. Se oli 9-vuotiaalle tytölle kova paikka.
–Kyllä siinä itku pääsi, kun luokkatovereilta tuli sairaalaan kortteja, joissa luki "Parane pian!" ja itse olin juuri kuullut, ettei tästä parane ikinä, Anna-Mari muistelee.
Pian luokkatovereiden asenne Anna-Maria ja hänen uutta elämänkumppaniaan kohtaan muuttuivat kateudeksi.
–Kateellisia oli muutama, kun sain käydä ruokalassa syömässä jäätelön tai juomassa trippejä kun verensokeri laski liian matalalle.
Alakoulun loppupuolella kateus muuttui henkiseksi kiusaamiseksi, johon kuului naljailua, puhumattomuutta ja ulkopuolelle jättämistä. Anna-Marin luokalla oli kaksi muutakin diabeetikkoa, mutta syystä, jota Anna-Mari ei vieläkään tiedä, hän joutui kiusaajien maalitauluksi.
–Ehkä se johtui siitä, että olin niin ujo ja arka, enkä ollut suosittu. Ainut kaverini oli kaksoissiskoni.
Sairasta pilaa
Anna-Mari siirtyi yläkouluun, jossa melkein koko vanha luokka meni uusiksi. Anna-Mari ei tuntenut tuoreista luokkakavereistaan kuin muutaman tytön ja kaksoissiskonsa, joka oli Anna-Marin onneksi päässyt samalle luokalle hänen kanssaan.
–Aluksi pistin ja mittailin näkyvästi, sillä en ajatellut, että joku saattaisi aloittaa kiusaamisen toisen sairaudesta. Ajattelin olla avoin ja rehellinen.
Anna-Marin diabetes herätti kiinnostusta ja häneltä tiedusteltiin kuinka kauan hän on sairastanut diabetesta, sattuuko pistäminen, mitä hän saa syödä ja mitä ei. Anna-Mari jaksoi sitkeästi vastata uteliaiden kysymyksiin ja oli iloinen siitä, että kiusaaminen oli loppunut. Iloa ei kuitenkaan kestänyt kauan.
–Joku ei sitten ilmeisesti pitänyt minusta ja aloitti kiusaamisen. Sain kuulla, että haisen pahalta kun pistän insuliinia, tai että käytän dopingia, kuten suomalaiset hiihtäjät silloin Lahdessa.
Kiusaamisen takia Anna-Mari alkoi käpertyä kuoreensa, eikä puhunut mielellään enää kenellekään. Hän ei osallistunut ryhmätöihin, eikä Anna-Maria kiinnostanut vapaa-ajallansakaan nähdä ketään.
–En ollut aikaisemminkaan ollut mikään sosiaalinen ihminen, kiusaamisen aikaan vielä vähemmän. Halusin olla yksin.
Kurja salaisuus
Anna-Marin äiti oli huolehtivainen tyttärensä diabeteksen suhteen. Hän tiedusteli joka päivä oliko Anna-Mari muistanut pistää, mitata, ja olihan koulussa ollut mukavaa. Näihin kysymyksiin Anna-Mari vastasi aina myöntävästi, vaikka todellisuudessa koulussa oli karmivaa, eikä Anna-Mari ollut mitannut eikä pistänyt koulussa enää moneen aikaan. Paha olo alkoi kuitenkin pian näkyä ulospäin.
–Sairaalassa kontrollikäynnillä kukaan ei huolestunut, vaikka Hba1c alkoi nousta. Ajattelivat varmaan, että olen vain samanlainen teini kuin muutkin, ei vain kiinnosta hoitaa itseään. Oikeasti ongelma oli siinä, että kiinnosti kyllä, mutta koska halusin olla kuin muut normaalit nuoret, lakkasin sairastamasta. Ajattelin, että kyllä minä selviän koulupäivän pistämättä ja mittaamatta. En minä ole sairas, tämä on vain jotain pilaa.
Anna-Mari sai sairaalasta ohjeeksi nostaa pitkävaikutteisen insuliinin määrää ja pistää enemmän lyhytvaikutteista aterioille. Anna-Mari ei noudattanut ohjeita, koska halusi olla kuin muut.
–Välillä pitkävaikutteinen insuliini saattoi olla ainut insuliini, jota pistin koko päivän aikana, ja siitähän keho ei tykännyt yhtään. Olin yläkouluiässä 2–3 kertaa vuodessa sairaalassa ketoasidoosin takia. Viikonloppuisin en jaksanut muuta kuin nukkua.
Käännekohta
Sisko huolestui Anna-Marin väsyneestä ja onnettomasta mielialasta ja kertoi tästä äidilleen. Äiti kysyi asiaa Anna-Marilta, joka kertoi lopulta kaiken.
–Sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Olin siellä ensin pakolliset kuusi viikkoa hoitamassa diabetesta paremmalle tasolle. Sen jälkeen palasin kouluun, mutta koska kukaan ei tiennyt, missä olin ollut, alkoi jälleen kysely ja kiusaaminen.
Anna-Mari sai lähetteen takaisin osastolle, missä hän vietti seuraavat kolme kuukautta. Opo kävi välillä osastolla juttelemassa ja otti samalla puheeksi diabeteksen. Hän kysyi, saisiko luokalle kertoa, missä Anna-Mari oli ja miksi. Anna-Mari antoi luvan, koska ajatteli, että luokkalaiset ottaisivat opikseen, mitä kiusaaminen voi saada aikaan.
–Kun lopuksi palasin takaisin kouluun oli 9. luokan loppu ja tunsin olevani yksin. Siskoni oli saanut kavereita, ja minun ainut kaverini oli kuulemma juorunnut minusta alemmilla luokilla oleville kavereilleen. En luottanut enää kehenkään ja tein jopa parityötkin yksin.
Yksinäisyys ei masentanut Anna-Maria, sillä hän ajatteli, että yläkoulu loppuisi pian ja sitten kaikki olisi ohi. Piste asialle tuli kuitenkin jo ennen tuota.
–Muutamaa viikkoa ennen yläkoulun päättymistä istuin välitunnilla käytävällä, kun samalla luokalla oleva poika aloitti taas saman virren. Silloin pinnani napsahti lopullisesti. Kävelin tämän pojan luokse, ja kaikki se viha, mitä olin padonnut koko yläkouluajan, purkautui ulos. Koko käytävä hiljeni, kunnes muut luokkalaiseni alkoivat taputtaa ja hurrata minulle.
Kiusaaminen loppui siihen ja Anna-Mari uskaltautui vihdoin pistämään ja mittaamaan muiden nähden.
Arvet jäivät
Yläkoulun jälkeen Anna-Mari meni ammattikouluun opiskelemaan ravintola-alaa. Anna-Mari alkoi hoitaa itseään, hän sai kavereita, eikä kukaan enää kiusannut häntä, vaikka Anna-Mari sitä pelkäsikin.
–Yläkoulu jätti jäljet, sillä en vieläkään uskalla kertoa diabeteksestani ilman leimaamisen pelkoa. En tosin koe, että minulla olisi tarvetta siitä kenellekään kertoakaan, sillä tunnen matalat ja korkeat verensokerit hyvin, ja osaan toimia sen mukaan. Vielä ei ole mitään vaaratilanteita syntynyt.
Anna-Mari ei ole työelämässäkään kertonut diabeteksestaan, muuta kuin kysyttäessä. Myös nykyinen avomies kuuli asiasta vasta kun luottamus parin välille oli syntynyt.
–Taisin kertoa miehelleni vasta silloin, kun menimme ensimmäistä kertaa kahville. Tapasimme siskoni tupareissa, eikä siskonikaan kertonut hänelle asiasta. Tämä on hyvä juttu, sillä sairauteni on kuitenkin minun oma henkilökohtainen asia, eikä siitä tarvitse muiden kertoa muille.
Kiusaaminen ei kuitenkaan pyöri Anna-Marin mielessä enää koko ajan.
–Paras ohje, minkä olen itse aikanaan saanut, on se, että meillä on vain tämä yksi elämä, elä se hyvin, Anna-Mari muistuttaa.
