Luokkakaverit ovat vähän liiankin kiinnostuneita uudesta sensorista, kouluavustajan käsi tärisee, kun hän pistää insuliinin eikä opettaja vieläkään ymmärrä, että tunnilla on syötävä, jos verensokeri laskee alas. Kohtaamme koulupäivän aikana monenlaisia haasteita. Kysyimme Diabetesliiton diabeteshoitaja Tuulikki Salmiselta, miten nämä tilanteet handlataan.

Takana on ihana, pitkä yli kahden kuukauden mittainen kesäloma. Tänään se kuitenkin alkaa jälleen: arki ja koulu. Vaikka ilmassa on haikeutta, on silti kiva suunnata kohti uusia haasteita ja mikä parasta tavata taas kaikki kaverit. Tätä kaikkea mietin astellessani kohti aamu-usvan keskellä lymyilevää koulurakennusta.

Aulassa tapaan monet luokkalaiseni, joita en ole nähnyt koko kesänä. Pysähdymme vaihtamaan kuulumisia kesästä. Kerron omasta Kroatian reissustani. Jenna on käynyt myös Kroatiassa, Ville puolestaan New Yorkissa asti. Aleksi on viettänyt kesänsä rennosti, ja Lotta on ollut puolet lomastaan kesätöissä isänsä mansikkatilalla. Yhtäkkiä Jenna kysyy, mikä t-paitani hihansuusta oikein pilkistää, ja tökkii sensoria sormellaan.

Tuulikin kommentti: ”Diabeteksesta ja sen hoitamiseen liittyvistä asioista, kuten sensorista ja sen toiminnasta, kannattaa kertoa kavereille avoimesti. Toki jokainen diabeetikko määrittelee itse omat rajansa ja oman tyylinsä kertoa omasta elämästään tai sairaudestaan muille. Aivan kuten kuka tahansa meistä.”

Opettajan lyhyen tervetulotoivotuksen jälkeen on aika aloittaa ensimmäinen tunti ja avata uuden kirjan ensimmäinen sivu. Vuorossa on englantia. Haluan tarkistaa verensokerini, jotta voin sen jälkeen rauhassa keskittyä tuntiin. Otan puhelimen taskustani. Opettaja katsoo minua vihaisesti ja huomauttaa, ettei tunnilla saa käyttää puhelinta.

Tuulikin kommentti: ”Opettajan kanssa kannattaa keskustella kahden kesken tai vaikka vanhempien kanssa, siitä, miksi puhelimen katsominen myös tunnilla on diabetesta sairastavalle tärkeää. Usein tällaiset kommentit johtuvat lähinnä epätietoisuudesta. Kaikki eivät tiedä millaista uusinta teknologiaa diabetesta sairastavan päivään kuuluu. Kerro sinä niistä ja lisää samalla ihmisten tietämystä.”

Parhaimman tunnin eli välitunnin aika. Kaverit herkuttelevat ja yksi heistä tarjoaa minullekin limsaa. Otan pullon käteen, mutta sitten huomaan, ettei se ole sokeritonta. Kieltäydyn kohteliaasti tarjouksesta. Kaverini näyttää silminnähden närkästyneeltä ja ihmettelee, olenko alkanut dieetille vai miksei hyvä limu kelpaa.

Tuulikin kommentti: ”On totta, että limsassa on paljon sokeria ja se hujauttaa verensokerin herkästi korkeuksiin. Yksi desilitra sokerillista limsaa sisältää noin 10 g hiilihydraattia eli pieni, ruokalusikallisen (15ml) kokoinen kulaus sisältää kuitenkin vain noin 1,5 g hiilareita. Eli jos et tällä kertaa jaksa taas selitellä, niin nappaa pieni kulaus ja juttu jatkuu.”

Saan viimeisteltyä maalaukseni juuri ennen kuin tunti päättyy, ja on aika suunnata lounaalle. Tarkistan verensokerin, jolloin kouluavustaja saapuu luokseni. En ole vielä uskaltautunut pistämään itse, joten vanhempani ovat sopineet, että kouluavustaja pistää minulle insuliinin. Kohotan paitaa tottuneesti. Avustajan olo ei näytä olevan yhtä leppoisa. Hän avaa insuliinikynän korkin h-y-v-i-n h-i-t-a-a-s-t-i ja kun neula lähestyy vatsanahkaani, huomaan, että hänen kätensä tärisevät holtittomasti.

Tuulikin kommentti: ”Avustajat saavat aina pistosopetuksen ennen kuin aloittavat insuliinin pistämisen oppilaalle. Toki pistäminen saattaa jännittää ketä tahansa, varsinkin, jos sitä ei ole tehnyt kovin paljon aiemmin. Tässä kohtaa on ehkä molempien hyvä vielä rauhoittua ja hengittää pari kertaa syvään ennen pistämistä. Kyllä se siitä lähtee sujumaan!”

Ruokailun jälkeen harjoittelemme päässälaskua, niin että jokainen saa vastata opettajan tehtävään vuorollaan. Oloni on hyvin itsevarma, sillä olen hyvä matikassa. Kun oma vuoroni tulee, alkavat kaavat heittävät päässäni piirileikkiä. Käteni tärisevät ja minua huimaa. Verensokerini on varmasti liian matalalla.

Tuulikin kommentti: ”Sano olostasi rohkeasti ääneen, siinä ei ole mitään noloa! Mittaa, tai nappaa ainakin hypoeväs ja pyydä, että saisit vastata kysymykseen hieman myöhemmin, kun olo on tasoittunut.”

Viimeisellä välitunnilla en mene ulos, sillä välipala odottaa minua koulun ruokalassa. Muut luokkalaiseni ovat naulakoilla vetämässä takkia niskaansa, sillä ulkona sataa. Heidät ohittaessani, yksi neropatti huudahtaa sanat, jotka olen kuullut aiemminkin: ”Olisipa minullakin diabetes, niin saisin olla sisällä syömässä.”

Tuulikin kommentti: ”Välipalat ovat ehkä yksi puhutuin ja kadehdituin asia diabeetikon koulupäivässä. Diabetesta sairastavalle ne ovat usein elintärkeitä, joten reippaana vaan kohti ruokalaa, muiden huuteluista huolimatta. Toki joskus voi heittää takaisin jonkun nasevan, ”haluaisit varmaan pistää insuliininkin” -kommentin.”

Pian ensimmäinen koulupäivä on ohi, mutta sitä ennen pelaamme pesäpalloa. Kesken sisävuoron tunnen, että verensokerini on taas laskusuunnassa. Muistan, että jätin vahingossa hätävarani pukuhuoneeseen. Kävelen liikunnanopettajan luo ja pyydän lupaa poistua hetkeksi kentältä mehua juomaan. Hän tulistuu ja komentaa minut takaisin peliin. Oloni alkaa olla tosi huono.

Tuulikin kommentti: ”Tällaisia tilanteita ei toivoisi tulevan kenellekään! Unohduksia toki sattuu kaikille, sitä en tarkoita, vaan että joku ei ymmärrä tilanteen vakavuutta. Tässä tilanteessa opettajan käskystä huolimatta hakisin evään ja selvittelisin tilannetta sitten jälkikäteen, vaikka vanhempien kanssa, mikäli asiasta seuraisi jotakin jälkimaininkeja.”

Kaikki edellä kuvatut tapahtumat perustuvat lukijoidemme kokemuksiin.