"Olen 18-vuotias tyttö Porista. Opiskelen turvallisuusalaa. Haaveissa siintää työ tullissa. Muu perheeni asuu Köyliössä, jossa itsekin olen suurimman osan elämästäni elänyt.

Sairastuin tyypin 1 diabetekseen ollessani 2,5-vuotias, eli minulla ei ole mitään muistikuvia sairauden puhkeamisesta. Sairastan diabeteksen lisäksi keliakiaa ja kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Lapsuudessa en oikeastaan kiinnittänyt diabetekseen erityistä huomiota. Se oli sairaus, joka minulla oli, mutta se ei suuremmin vaikuttanut minuun.

Unohteluista hoitamattomuuteen

Siirtyessäni yläkouluun alkoi koulukiusaaminen. Asian käsittely ja hyväksyminen on vieläkin kesken ja kiusaamisesta puhuminen on erittäin vaikeaa. Kiusaamisen seurauksena ja murrosiän puhkeamisena lopetin diabeteksen hoidon lähes kokonaan. Aluksi se oli mittaamisen unohtamista pian ateriainsuliinin väliin jättämistä. Jossain kohtaa olin niin masentunut ja itsetuhoinen että ainut insuliini, jota pistin oli pitkäaikaisinsuliini ja sitäkin miten sattui.

Polikäynneillä pitkäaikaissokerin kohoaminen laitettiin murrosiän piikkiin, ja sain luentoja kuinka minun on pakko hoitaa itseäni, etten saa lisäsairauksia. Missään vaiheessa kukaan ei kysynyt miksi en hoida itseäni. Totuus oli, etten jaksanut, ja halusin satuttaa itseäni. Olin vuoden aikana muutamia kertoja sairaalassa, sielläkään ei todellista syytä ikinä saatu selville.

Olin pistänyt insuliinia niin vaihtelevasti, että sokerit olivat menneet sekaisin. Lisäksi lintsasin usein, milloin oli kuumeessa, milloin oksennustaudissa. Oikeasti olin niin väsynyt ja huonovointinen etten jaksanut edes nousta sängystä.

Vakava tilanne paljastui viimein

Kun kasiluokalla joululoman jälkeen olisi pitänyt palata kouluun, jätin menemättä. Tällöin kiusaaminen ja masennus selvisivät vanhemmilleni ja koululle. Vanhempani ottivat vastuun hoitamisestani. Kuin olisin ollut taas pikku lapsi. Sain pian lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa alkoi asioiden selvittäminen. Jonkin ajan kuluttua siirryin nuorten psykiatriselle päiväosastolle ja jatkoin koulua sairaalakoulussa.

Vihdoin pääsin purkamaan pahaa oloa, jota olin yli vuoden pitänyt sisälläni. Muistikuvat tuosta ajasta ovat hämäriä, sillä olin henkisesti huonossa kunnossa. Kaiken tämän keskellä sain insuliinipumpun. Pumpun ansiosta hoitaminen alkoi olla helpompaa ja sain jonkun verran motivaatiota hoitaa itseäni.

Olin kuitenkin niin huonossa kunnossa että siirryin nuorille tarkoitettuun asumisyksikköön. Asiat alkoivat näyttää valoisammilta. Aloitin ysiluokan sairaalakoulussa. Syksyn tullen vointini huononi ja samalla hoitoväsymys alkoi taas. Vietin kaksi kuukautta suljetulla osastolla, jonka jälkeen palasin takaisin kotiin.

Nämä kuukaudet avasivat silmäni ja saivat minut tajuamaan että haluan parantua ja haluan taas nauttia elämästä. Tarvittiin kuitenkin monta huonoa päivää ja kiroamista miksi juuri minulla on tämä kamala tauti, joka pilaa elämän ennen kuin minulla oli taas hyvä olla.

Pienillä askelilla parempaan

Kun sain kuulla päässeeni opiskelemaan turvallisuusalaa, pitkäaikaista unelmaani, tuntui kuin asiat viimeinkin järjestyisivät. Toissa syksynä muutin omilleni ja aloitin ammattikoulun. Koulusta sain ystävän, jolle diabetes oli tuttu asia. Kerrankin minun ei tarvinnut selitellä tai piilotella sairautta ystävältä. Tässä siis tiivistetty kertomus kamppailustani diabeteksen ja masennuksen kanssa.

Tällä hetkellä elämä tuntuu aika mahtavalta. Jatkan edelleen nuorisopsykiatrian poliklinikalla käyntejä. Pitkäaikaissokeri on lähes täydellinen ja hoitaminen sujuu. Uskon että kaiken jälkeen mitä olen kokenut osaan arvostaa elämää uudella tavalla. Kaikille, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa haluaisin sanoa: "Joku päivä kaikki helpottaa. Älä ikinä anna periksi diabeteksen ja elämän suhteen. "

Työtä, opintoja ja tavallista elämää

Koen että nykyään, syksyllä 2016, elämäni ja arkeni on hyvinkin normaalia kuin verrataan entiseen. Sain hieman viime syksyn jälkeen työpaikan ja olen viihtynyt siellä hyvin. Arkeni on koulun ja työpaikan välillä tasapainottelemista. Tarkoitukseni olisi valmistua keväällä turvallisuusalalta.

Tulevaisuudensuunnitelmat ovat täysin auki enkä ole varma mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä tai opiskella. Tarkoitus valmistumisen jälkeen onkin tehdä töitä ja miettiä rauhassa mitä haluaisin tehdä. Täytin hiljattain 18 vuotta. Ajokortti olisi tarkoitus saada heti kuin vaan mahdollista ja olenkin ajanut jo lähes vuoden isäni opetuksessa opetusluvalla.

Diabetes kulkee arjessa mukana ja hoitotasapaino on pitkästä aikaa hyvä ja pitkäaikaisverensokeri ollut jo pidempään hyvä. Olin juuri viimeisellä käynnillä lastenpolilla ja nyt olisi tarkoitus siirtyä viimein aikuispuolelle. Hieman jännitän miten asiat aikuispuolella sujuvat ja kuinka paljon saan sieltä tukea diabeteksen hoitooni mutta uskon että asiat järjestyvät.

Koen että arkeni on nykyään tavallista arkea, johon kuuluvat myös stressi ja väsymys, mutta koen että olen parantunut masennuksesta sataprosenttisesti. Käyn edelleenkin säännöllisesti nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Enää kaikki kokemani ei pyöri päivittäin mielessäni, vaan se kuuluu menneisyyteni.