Laura Turunen otti ohjat omin käsiinsä

Omaa diabetestaan ei voi opiskella kirjasta, kuten vaikkapa kieliä tai matematiikkaa, mutta oman diabeteksen voi ajan kanssa oppia tuntemaan kuin parhaan ystävänsä.

Diabeteksen ja Laura Turusen, 24, 15-vuotinen ystävyys ei aina ole ollut ruusuinen, eikä välirikoiltakaan ole vältytty. Tässä ajassa Laurasta on kuitenkin tullut oman diabeteksensa paras asiantuntija.

Ensimmäinen, uniikki, ainutlaatuinen. Ne olivat Lauralle kirosanoja, kun hän muitten lasten nauttiessa kesälomasta, makasi sairaalassa ja harjoitteli pistämistä. Laura tunsi olevansa yksin, sillä hän oli sukunsa ensimmäinen ykköstyyppiläinen.

–Vanhempieni ystäväpariskunnan lapsella on myös ykköstyyppi, mutta ei hän ollut minulle niin läheinen, että olisimme diabeteksesta jutelleet.

Tuoretta diabeetikkoa ei paljon naurattanut.

–Minulla oli lapsena insuliinipumppu käytössä, mutta sitten se alkoi temppuilla. Pumppu saattoi mennä kesken koulupäivänkin tukkoon, ja minulle tuli silloin niin paha olo, että jouduin lähtemään kotiin. Se oli monen luokkalaiseni mielestä epäreilua, ja kerran yksi luokkatovereistani tulikin kysymään minulta miksi lähden kotiin. Kun kerroin syyn, hän tokaisi: ”kuole sitten siihen verensokeriisi”, Laura muistelee tyrmistyneenä.

Kun Lauran äiti kuuli mitä koulussa tapahtui, päätti hän itse mennä puhumaan Lauran luokalle diabeteksesta. Sen jälkeen kiusaaminen loppui kuin seinään.

Teini-iässä Laura halusi unohtaa diabeteksen olemassaolon kokonaan.

Vaikka koulukaverit eivät enää laukoneet typeriä kommentteja, ei Laura silti kokenut, että he olisivat yhtäkkiä ymmärtäneet miltä elämä diabeteksen kanssa tuntuu. Siksi Laura hakeutui nuorten diabetesleireille ja saikin leireiltä paljon vertaistukea.

–Leireillä oli mahtavaa, kun sai olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät heti miltä tuntuu, jos verensokeri on matalla, tai jos on arvioinut aterian hiilihydraatit vahingossa väärin. Mitään ei tarvinnut selitellä ja se oli mahtavaa.

Juuri, kun Laura tunsi päässeensä perille diabetesmaailmaan, tapahtui jotain traagista.

–Tuttavani, jolla oli myös diabetes, menehtyi nukkuessaan, enkä vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ole saanut tietää mikä hänelle tuli.

Elämänhalu pakeni nuoresta Laurasta kokonaan ja samalla diabeteksen hoito jäi perheen äidin vastuulle.

–Elin elämääni ajatellen, että ihan sama kaikki, kuollaan me joskus kuitenkin. Äitini joutui vahtimaan, että mittaan ja pistän. Joskus hänen piti itse pistää minuun pitkävaikutteinen, koska en vain jaksanut tehdä sitä.

Laura pääsi terapiaan juttelemaan tapahtuneesta ja sai elämänhalunsa takaisin. Pelko oli kuitenkin juurtunut syvälle.

Laura uskalsi ottaa hypyn tuntemattomaan ja nyt hän nauttii taas täysillä elämästään.

Painajaisten paluu

Viime syksynä Laura muutti Helsinkiin ja samalla diabeteksen hoidon seuranta siirtyi terveyskeskuksen yleislääkärin vastuulle. Samaan aikaan vanha trauma kolkutteli Lauran ovea, mutta tällä kertaa se ei ilmennyt hoitamattomuutena vaan nukkumisen pelkona.

–Minulla oli iltaisin aina tosi korkea verensokeri, enkä saanut sitä millään laskemaan. Pistin ennen nukkumaanmenoa paljon insuliinia ja pelkäsin joka yö, että verensokeri laskee liian matalalle. Heräilin öisin jopa neljä kertaa mittaamaan verensokerin.

Useista avunpyynnöistä huolimatta terveyskeskuksessa ei osattu auttaa. Läheiset saivat Lauran hakeutumaan tutulle yksityislääkärille, joka vihdoin kirjoitti Lauralle lähetteen diabetespoliklinikalle.

–Olin tuossa vaiheessa kuitenkin jo niin uupunut, että hakeuduin työterveyshuoltoon anomaan sairaslomaa. Töistä poisjääminen diabeteksen takia tuntui pahalta, mutta olin onnellinen, kun pystyin vihdoin lepäämään ja koin, että asiaani paneuduttiin kunnolla.

Jo samalla viikolla Laura sai loistavan puhelun sairaalasta: hän saisi sensorin ja pääsisi diabeteshoitajan ja -lääkärin vastaanotolle.

Laura haluaa tsempata muitakin diabeetikoita vaatimaan itselleen parasta mahdollista hoitoa.

Ole itsellesi armollinen

Kamppaillessaan diabeteksen kanssa Laura on oppinut, että diabeetikon tulee olla itsenäinen ja aktiivinen. Tärkein oppi on kuitenkin ollut anteeksiantamisen taito.

–Diabetes on hyvin monimutkainen sairaus, sillä kaikki vaikuttaa diabetekseen ja diabetes kaikkeen. Diabeteksesta ei voi ottaa lomaa vaan sitä on jaksettava hoitaa joka ikinen päivä. On siis ihan ymmärrettävää, että aina ei jaksa panostaa hoitoon täysillä. Tämä pitää suoda itselleen, muuten väsyy.

Laura kehottaa hakemaan rohkeasti apua ja tutustumaan muihin diabeetikoihin joko leireillä tai sosiaalisessa mediassa.

–Esimerkiksi Facebookissa on muutama loistava ryhmä, jossa on paljon ykköstyypin diabeetikoita. Olen saanut sieltä muiden kokemuksista paljon hyödyllisiä vinkkejä omaan hoitooni. Siellä myös huomaa, ettei todellakaan ole yksin.

Yli kymmenessä käynyt pitkäaikaissokeri on tällä hetkellä mallikkaasti 7.3. Elämänmittainen koulutus jatkuu, mutta nyt Laura on ainakin oman diabeteksensa kandidaatti.

Menneisyyteen Laura ei enää katso, sillä tulevaisuus näyttää hänestä paljon kivemmalta.