Diabetesdiagnoosi tuntui 14-vuotiaasta Taru Virtasesta kurjalta. Loppuelämän kestävä sairaus, johon kuuluisivat päivittäiset pistokset. Koska Tarun paras ystävä oli diabeetikko, tiesi tuore ykköstyyppi, että diabeteksen kanssa kuitenkin pärjäisi ja elämä jatkuisi. Tämän vuoden ensimmäisinä päivinä Tarun tilanne oli aivan päinvastainen – epätietoinen ja pelokas.

- Toinen puoli kehostani puutui kokonaan, ja aloin nähdä kaiken kahtena. Olin myös hirveän väsynyt - uudenvuodenpäivän nukuin aamusta iltaan. Seuraavana päivänä hakeuduin päivystykseen, josta jäin heti sairaalaan tutkimuksiin.

Tarun oireet viittasivat MS-tautiin tai aivokasvaimeen. Kummastakaan ei kuitenkaan ollut kyse.

- Pääni magneettikuvattiin, minulta otetiin selkäydinnestenäyte ja tehtiin sähköinen hermoratatutkimus. Selvisi, että sairastan Guillain-Barrén oireyhtymää eli monihermojuuritulehdusta.

Kyse on autoimmuunisairaudesta, jossa kehon puolustusmekanismi ohjautuu omia kudoksia, hermoja vastaan aiheuttaen tulehdusreaktion hermojuurissa. Vakava sairaus todetaan Suomessa 50-100 henkilöllä vuodessa. Taudin puhkeamiseen ei voi mitenkään itse vaikuttaa.

Johtuuko se diabeteksesta?

Samoin kuin ykköstyypin diabeteksen, myös monihermojuuritulehduksen syntymekanismi on osin tuntematon. Se tiedetään kuitenkin, että kyseessä on sairastuneen henkilön kehon oman puolustusjärjestelmän ja ulkopuolisen tekijän yhteisvaikutus. Ulkopuolisena laukaisevana tekijänä voi toimia virus, bakteeri tai muu puolustusreaktion laukaiseva tekijä.

Taru sairasti flunssan juuri ennen monihermojuuritulehduksen puhkeamista.

- Syytin aluksi diabetestani sairastumisestani, mutta sitten minulle selvisi, ettei sillä ollut mitään tekemistä sairauden kanssa, vaan ihan tavallisella flunssalla, jonka olin juuri sairastanut. Diagnoosi oli shokki, sillä ei ollut ollenkaan varmaa, miten kehoni reagoisi hoitoon, vai reagoisiko ollenkaan. Pahimmassa tapauksessa hengityslihakseni olisivat voineet heikentyä ja hengittäminen vaikeutua.

Hengityskoneelta vältyttiin, vaikka parin seuraavan päivän aikana tulehdus eteni, ja Tarun koko keho kaulasta alaspäin oli puutunut.

- Koko kropassa tuntui pistelevä kipu, vähän kuin jos on istunut kauan jalan päällä ja se on puutunut ja sitten suoristaa jalan ja yrittää kävellä. Henkinen hyvinvointini oli myös kovalla koetuksella. Olin peloissani, sillä en tiennyt huomisesta mitään. Lisäksi olin surullinen siitä, että muut opiskelijat palasivat kouluun ja jatkoivat elämäänsä normaalisti, minä olin oman kehoni vanki.

Taru tarvitsi apua kaikissa toiminnoissa. Syöminen oli haastavaa ja kännykkää oli vaikea käyttää, koska kädet eivät totelleet. Myös vessaan ja suihkuun mennessään Taru tarvitsi apua, sillä hänen jalkansa eivät kantaneet. Myös verensokerin hallinta oli vaikeaaa tulehduksen sekä liikkumattomuuden vuoksi.

Sisulla selvinnyt

Taru sai suonensisäisesti vasta-ainetta, jonka toivottiin pysäyttävän tulehdus. Näin onneksi kävikin, mutta toimintakyky ei kuitenkaan palaudu tulehduksen jälkeen itsekseen. Lääkäri kertoi Tarulle, ettei hän ehkä koskaan enää kävelisi. Näistä sanoista sisuuntuneena kilpailuhenkinen nuori nainen päätti, että varmasti kävelee, jos se vain on hänestä kiinni.

- Tein itselleni listan, johon kirjasin kaikki asiat, jotka minun pitää opetella uudelleen. Siitä oli mahtava vetää yli kohtia ja huomata kehitys konkreettisesti.

Puutuminen väheni Tarun kehosta ylhäältä alaspäin. Jalat olivat pisimpään puutuneina. Osastojakson jälkeen Taru siirrettiin kuntoutussairaalaan. Siellä hän opetteli kävelemään fysioterapeutin avustuksella ensin valjaiden, sitten rollaattorin avulla. Lopulta suuri päivä oli koittanut.

- Sain viivata listastani yli kohdan ”ota ensimmäinen askel itsenäisesti”. Se tuntui aivan mahtavalta!

Kuukauden sairaalassa olon jälkeen Taru pääsi päiväpotilaaksi, eli hän pääsi kotiin yöksi, mutta kävi vielä joka päivä sairaalassa kuntoutumassa. Suurena apuna toipumisessa olivat läheiset, erityisesti Tarun poikaystävä sekä isä, joka muutti Riihimäeltä Mikkeliin Tarun avuksi.

- Toipuessani ymmärsin läheisten merkityksen. En olisi koskaan selvinnyt, jos heitä ei olisi ollut auttamassa paitsi konkreettisesti, mutta myös tukemassa henkisesti.

Diabetes on hoidettavissa

Taru katselee auringon kultaamaa syksyn väriloistoa ajatuksissaan. On kulunut vasta muutama kuukausi siitä, kun yksityiset fysioterapeuttikäynnit loppuivat, ja Taru pääsi kiinni normaaliin arkeen. Se on tuntunut mahtavalta, aivan erilaiselta kuin vuosi sitten.

- Olin puoli vuotta sairaslomalla koulusta, mutta nyt olen voinut jatkaa ammattikorkeakoulussa ympäristöteknologian opintojani normaalisti. Minusta voi tulevaisuudessa tulla esimerkiksi terveystarkastaja, ja sitä odotan kovasti. Elämä hymyilee muutenkin. Diabeteksen kanssa sujuu oikein hyvin.

Taru sanoo vakavan sairauden opettaneen hänet arvostamaan terveyttään enemmän – nyt hän haluaa huolehtia diabeteksestaankin mahdollisimman hyvin. Isoin opetus on kuitenkin ollut kiitollisuus.

- Kaikkea pitää niin itsestäänselvyytenä, ennen kuin sen kaiken menettää. Olen opetellut olemaan kiitollinen ihan pienistäkin jutuista. En enää valita turhasta. Diabeteksestakaan en ole napissut sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Se on kuitenkin asia, jonka pystyy hoitamaan, Taru painottaa.

Lähteet: Neuroliitto ja Duodecim terveyskirjasto