Hoitovälineiden huima kehitys
Vielä sata vuotta sitten ykköstyypin diabetekseen sairastuneiden tulevaisuus oli synkkä ja lyhyt, sillä heillä ei ollut lääkkeitä eikä välineitä hoitaa itseään. Onneksi kehitystä on vuosien saatossa tapahtunut hurjasti sen jälkeen kun insuliini keksittiin 1921.
Miltä tuntuisi, jos verensokerin selvittämiseksi ei
riittäisikään käden heilautus tai pieni pistos sormenpäähän, vaan esille
täytyisi kaivaa kemistisetti? Tällaista diabeetikoiden elämä oli vielä 1960-luvulla. Silloin elimistön sokeripitoisuus tarkistettiin sekoittamalla koeputkessa
keskenään virtsaa, vettä ja kemiallisen reaktion aiheuttava Clinitest-tabletti.
Seoksen väriä verrattiin värikarttaan ja näin pääteltiin verensokeri.
Muutamia vuosia myöhemmin koeputket heitettiin nurkkaan ja verensokeria alettiin tulkita virtsaan kastettavan testiliuskan avulla. Mitä tummemmaksi liuska muuttui, sitä korkeammalla verensokeri oli ollut edellisestä virtsaamiskerrasta näytteenottohetkeen. Senhetkistä verensokeria virtsatikku ei kertonut.
Tuohon aikaan korkeaa verensokeria ei laskettu insuliinilla vaan liikunnalla, sillä insuliinia pistettiin vain kerran päivässä. Onneksi, sillä insuliinin pistäminen oli melko kivuliasta puuhaa: insuliini pistettiin lihakseen pitkällä ja paksulla neulalla. Kun nykyisin neula ohjeistetaan vaihtamaan jokaisen pistokerran jälkeen, ei ennen neulaa vaihdettu laisinkaan. Tarvittaessa neulan kärjet hiottiin terävämmäksi hiomapaperilla.
Hurjia harppauksia
1973 markkinoille tulivat muoviset kertakäyttöruiskut ja niihin kiinnitettävät neulat. Insuliinia alettiin pistää nykyiseen tapaan rasvakudokseen, eikä neulojen enää tarvinnut olla yhtä järeitä. Myös insuliinin annostelu muuttui. Aiemmin insuliini oli annosteltu viivoina, eli neljän yksikön tarkkuudella, pystyttiin se nyt annostelemaan yhden yksikön tarkkuudella. Hoito helpottui entisestään, kun 1980-luvun puolivälissä markkinoille tuli ensimmäinen insuliinikynä NovoPen.
Verensokerimittarit olivat tulleet hoitopaikkoihin jo 1970-luvun lopussa, mutta 1980-luvulla ne tulivat diabeetikoille kotikäyttöön. Mittarit olivat aluksi hitaita ja suurikokoisia, eikä verensokerin mittaaminen edelleenkään ollut kovin helppoa. Mittausliuska piti veripisaran ottamisen jälkeen huuhdella ja kuivata. Verensokerimittareiden kehitys oli kuitenkin vauhdikasta ja 2000-luvulle tultaessa diabeetikolla oli jo paljon valinnanvaraa erikokoisista ja -näköisistä mittareista eri ominaisuuksilla.
Kertakäyttökynä ja upouusi hoitomenetelmä
Kertakäyttöiset eli niin sanotut esitäytetyt insuliinikynät tulivat käyttöön 1990-luvulla. Niiden tarkoitus ei ollut korvata kestokyniä vaan lähinnä tulla täydentämään valikoimaa. Nykyisin kertakäyttökynät ovat käytössä varajärjestelmänä useilla pumppupotilailla ja sellaisilla monipistoshoitoisilla, joille riittää insuliininannostelu yhden yksikön tarkkuudella. Useissa kestokynissä insuliinia voi annostella puolen yksikön tarkkuudella ja lisäksi joissakin kestokynissä on muisti, josta näkee koska viimeksi insuliinia on pistetty.
Ensimmäiset insuliinipumput tulivat markkinoille 1990-luvun loppupuolella, mutta yleistyivät vasta 2000-luvulla. Tämä johtui laitteen hintavuudesta ja siitä, ettei hoitohenkilökunnalla ollut juurikaan kokemusta modernista hoitomuodosta. Insuliinipumput olivat aluksi isoja ja vaativat diabeetikoilta erityistä tarkkuutta tukkeutumisvaaran takia. Letku oli pitkä ja tehty joustamattomasta materiaalista, joten letku saattoi taittua mutkalle ja näin estää insuliinin vapaan kulun. Letku saattoi mennä tukkoon myös lämpötilavaihtelusta syntyvän ilman vuoksi. Myös liitoskohdat letkun molemmissa päissä saattoivat vuotaa ja näin insuliiniannostus jäi vajaaksi.
Pumppuhoidon yleistyessä mekanismit kehittyivät ja pumput pienentyivät. Kehityksen uusin tulos on täysin letkuton OmniPod-insuliinipumppu. Nykyisin pumpuissa on myös hyvät hälytysjärjestelmät, jotka ilmoittavat äänekkäästi, jos laite ei toimi. Tämä on vähentänyt huomattavasti pumppuhoitoisten diabeetikoiden ketoasidooseja eli happomyrkytyksiä.
Ketoaineet mitattiin 2000-luvulle saakka virtsasta, jonka
jälkeen käyttöön tulivat ketoainemittarit. Nykyään ketoaine- ja
verensokerimittarit ovat yhdessä nopeassa ja tarkassa laitteessa. Hoitoa ovat
tulleet helpottamaan myös erilaiset jatkuvasti tai pyyhkäistessä kudossokeria mittaavat sensorointivälineet.
Tulevaisuudessa ei ole enää diabeetikoita?
Diabeteksen hoidon välinekehittelyssä suunnataan jatkuvasti kohti mahdollisimman hyvää ja helppoa hoitoa. Tavoitteena on, ettei diabeetikoilla olisi enää monta välinettä, jolla hoitaisi itseään. Jo nyt markkinoilla on kännykkäsovelluksia, jotka lähettävät tietoa sensorista suoraan omaan kännykkään. Tulevaisuudessa nämä sovellukset tulevat yleistymään ja päästään kenties kokonaan irti sensorin lukulaitteista ja verensokerimittareista. Toiveena on myös, että sensori ja insuliinipumppu keskustelisivat keskenään niin, että diabeetikon ei tarvitsisi itse annostella insuliinia lainkaan.
Tämä kaikki vaatii kuitenkin tutkimusta ja resursseja. Suomalainen diabetestutkimus on kansainvälisestikin huipputasoa, mutta taloudellisten resurssien niukkuus hidastaa kehitystä. Toiveena onkin, että päättäjät ymmärtävät tutkimuksen arvon ja niukkoinakin aikoina tutkimukseen myönnetään riittävästi rahoitusta. Näin saatetaan jonain päivänä löytää myös ratkaisu ykköstyypin diabeteksen syntyyn ja sitä kautta sairaus saadaan ehkä ehkäistyä kokonaan esimerkiksi rokotteella. Diabeteksesta paraneminenkaan ei ole poissuljettua. Tuhoutuneita insuliinia tuottavia soluja tuskin saadaan elvytettyä, mutta solusiirroilla haimaan pystytään ehkä jonain päivänä istuttamaan uusia terveitä soluja. Tämä tarkoittaisi, että hoitovälinekehitys olisi tiensä päässä ja diabetes vihdoin voitettu.
Juttuun haastateltiin eläkkeellä olevaa diabeteshoitaja
Eeva Autiota.
Juttu julkaistiin lokakuussa 2017.
