Mira Immonen, 17, on tähän asti vältellyt kameroita, mutta nyt hän haluaa asettua linssin eteen tärkeän asian puolesta: insuliinin puutteesta johtuva ketoasidoosi eli happomyrkytys ei ole kevyt asia. Tämän Mira tietää omakohtaisesti liiankin hyvin.

Jäät lipuvat valkeina lauttoja pitkin tummaa, hyistä jokea. Näky kuvaa hyvin Mira Immosen tämän hetkisiä ajatuksia: synkkyyden keskellä on alkanut näkyä turvallista valoa, joka kuljettaa kohti tulevaisuutta. Kaukana siintää sairaala, jossa Mira on viettänyt paljon aikaa – liian paljon.

–Olen saanut 11-vuotiaasta asti joka vuosi vakavan ketoasidoosin, joka on johtanut sairaalareissuun, Mira pamauttaa.

5-vuotiaana diabetekseen sairastuneen Miran elämä sairauden kanssa sujui aluksi hienosti. Terveydenhuoltoalalla oleva äiti otti täyden vastuun Miran diabeteksesta ja huolehti siitä mallikkaasti. Kun diabetes otti isompaa roolia viidesluokkalaisen Miran arjessa, hän huomasi, ettei diabeetikon elämä olekaan yhtä huoletonta kuin muiden. Alakoulussa, ystäväpiirissä tai suvussa ei ollut ketään toista diabeetikkoa. Erilaisuuden tunteesta syntyi häpeä, joka alkoi kasvaa mustaksi möykyksi Miran sisälle.

–Ensin en enää mitannut. Sitten aloin jättää sekä lyhyt- että pitkävaikutteisen insuliinin pistämättä. Lopulta saatoin elää jopa kolme päivää ilman insuliinia.

Sitten Mira alkoi yhtäkkiä voida todella pahoin. Äiti mittasi ketoaineet, jotka olivat koholla. Tie vei päivystykseen ja sieltä suoraan osastolle tippaan.

Lähellä lopullisuutta

Sairaalassa Mira virui jokaisella kerralla viikon verran. Kotiin päästyä tsemppaaminen kesti aina vain noin puolen vuoden ajan siitäkin huolimatta, että sairaalareissut olivat ikäviä kokemuksia.

–Sairaalassa olo ketoasidoosin vuoksi on ihan kamalaa. Molemmat käsivarteni sekä sormeni olivat aina ihan mustelmilla ja kerran minulta otettiin keskellä yötä jalkapöydästä verikoe, koska käsivarteni suonet olivat vetäytyneet useiden näytteenottokertojen vuoksi. Lisäksi osastolla on todella tylsää ja todella yksinäistä.

Talvella 2016 Mira oli kavereidensa luona yökylässä, kun alkoi yhtäkkiä rajusti oksentaa. Kaverit soittivat ambulanssin, joka kuljetti Miran teho-osastolle. Tästä Mira ei itse muista mitään.

–Kun tulin myöhemmin tajuihini, laboratoriohoitaja kysyi minulta muistanko, että olemme tavanneet. Olin kuulemma soittanut hänelle suutani oikein kunnolla, Mira sanoo nolona.

Lääkärin sanat Mira kuitenkin muistaa kristallin kirkkaasti.

–Hän sanoi, että oli vain kahdesta tunnista kiinni, etten olisi kuollut.

Miralta kysyttiin soittaisivatko he tilanteesta vanhemmille vai soittaisiko Mira itse. Mira päätti itse soittaa hysteerisestä olotilasta huolimatta.

–On vaikea selittää, miltä tuntuu soittaa vanhemmilleen ja kertoa, että on teholla, Mira sanoo hiljaa.

Suunniltaan huolesta oleva perhe kävi tervehtimässä Miraa osastolla. Järkyttyneet ja itkuiset läheiset olivat kamalaa katseltavaa.

–Siskoni sanoi kummilapseni sylissään, että pikkuinen tarvitsee minua vielä. Ne olivat todella pysäyttävät sanat. Vasta silloin ymmärsin, kuinka vakavasta asiasta on kyse.

Myös sairaalassa herättiin tutkimaan syvemmin Miran jatkuvien ketoasidoosien syytä. Mira pääsi psykologin juttusille, jossa hän käy edelleen.

–On helpottavaa puhua diabeteksen aiheuttamista tuntemuksista ammattilaiselle, joka on sairauden ulkopuolinen ihminen. Hän ei ole diabetesguru, ei tuomitse, eikä syyllistä.

Tulevaisuus on kirkas

Vastuullisena aikuisena oleminen jännittää pian täysi-ikäistä diabeetikkoa. Mira on kuitenkin päättänyt selvitä.

–Uskon, että kaikki tulee menemään hyvin. Olen jaksanut mitata ja pistää, enkä ole enää joutunut ketoasidoosiin. Nykyisin minulla on Freestyle Libre, jolla on helppo tsekata sokerit.

Myös poikaystävä tarkistaa usein Miran verensokerin Librellä ja muistuttaa Miraa pistämään. Mira on kiitollinen myös huolehtivaisista ystävistään sekä pitkäaikaisesta diabeetikkokaveristaan.

–Tapasimme muutamia vuosia sitten diabetesleirillä ja olemme siitä asti pitäneet yhteyttä. Hänelläkin on ollut haasteita jaksamisen kanssa, mikä on toki surullista, mutta myös helpottavaa. Emme ole olleet yksin vaan olemme pystyneet tukemaan toisiamme.

Mira toivoo tulevaisuudessa pystyvänsä muuttamaan omilleen ja suorittavansa pintakäsittelijän perustutkinnon loppuun. Sen jälkeen Mira haluaisi opiskella lisää, sillä logistiikka-ala kiinnostaisi häntä nyt, kun verensokeri on tasaisempi.

–Olen nykyisin paljon onnellisempi ja jaksan tehdäkin enemmän asioita kuin aikaisemmin. Myös diabeteskaverillani menee paremmin. Tiedän kuitenkin, että vielä on monia muita diabeetikoita, jotka kamppailevat hoitoväsymyksen kanssa. Haluankin muistuttaa, että jos sinusta tuntuu, ettet jaksa hoitaa itseäsi, uskalla sanoa se ääneen. Kun vaatii apua, sitä varmasti saa, Mira rohkaisee.