Diabeteksen hoitaminen, ruoka


Rankka koulukiusaaminen ja suvussa tapahtuneet ikävät käänteet sairastuttivat Annika Ruotsalaisen, 15, masennukseen neljä vuotta sitten. Psykoterapiassa Annika on opetellut sanoittamaan fiiliksiään.

Annika oli huutanut mummulle. Sanonut, että mummun asunto on kamala ja mummu itsekin oikea hirviö. Ovet olivat paukkuneet ja Annika juossut lähellä sijaitsevaan kotiinsa mököttämään. Annika ei itse muista tapauksesta mitään.

- Terveydenhoitoalalla työskentelevä äitini luuli, että minulle on verensokeri todella korkealla ja että minulla on ketoaineita. Näin ei kuitenkaan ollut, joten hän osasi epäillä, että kyse on psyykkisestä oireesta.

Masennus teki Annikan olon väsyneeksi ja alakuloiseksi. Hän ei enää jaksanut mennä kouluun eikä hoitaa diabetestaan kunnolla. Sairauden edetessä Annikalla oli myös itsetuhoisia ajatuksia.

- Nyt nuo ajatukset tuntuvat hirvittäviltä. Onneksi pääsin hoitoon ajoissa, enkä ehtinyt satuttaa itseäni.

Psykoterapiassa Annika oppi tärkeän keskustelemisen taidon. Viikoittaisilla keskustelukerroilla juteltiin Annikan elämässä juuri meneillään olevista asioista, siitä mistä Annika kulloinkin halusi puhua. Harvoin keskustelut kääntyivät menneisyyteen, ikäviin asioihin, jotka olivat saaneet Annikan masentumaan.


Minä en ole erilainen, miksi kyselet

Annika sairastui ykköstyypin diabetekseen 8-vuotiaana tavanomaisten oireiden saattelemana. Pienellä paikkakunnalla asunut Annika ei tuntenut ketään toista diabeetikkoa ja sen vuoksi sairastuminen tuntui kamalalta.

- Diabetes tuntui maailmanlopulta. Itkin äidille, että haluan vanhan elämäni takaisin.

Vuoden kuluttua diabetesdiagnoosista Annika oli jo sinut sairauden kanssa - diabetes oli rutinoitunut osaksi elämää. Siksi koulukavereiden jatkuvat kyselyt diabeteksesta tuntuivat ahdistavilta, varsinkin, kun he eivät tuntuneet haluavan ymmärtää Annikan vastauksia.

- Monet sekoittivat ykkös- ja kakkostyypit keskenään. Eräs sanoi, ettei voisi saada samaa sairautta kuin minulla, koska ei ole niin pyöreä kuin minä. Kun selitin, ettei ykköstyypin diabetes riipu painostasi, eivät he kuunnelleet, nauroivat vain.

Annika toivoi kyselyjen loppuvan, jotta voisi olla vain Annika, ei se diabeetikko-Annika. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan koulukaverit alkoivat vieroksua Annikan erilaisuutta entistä enemmän. Annikasta leviteltiin perättömiä juoruja, haukuttiin ja syrjittiin. Annika jäi yksin, eikä hänellä ollut yhtäkään ystävää.

- En enää pistänyt koulussa, koska en halunnut, että kukaan tule kyselemään tai haukkumaan. Kotonakin unohdin toisinaan bolustaa. Pitkäaikaisverensokeri nousi kohisemalla.

Kiusaaminen loppui vasta viidennellä luokalla, kun Annika vaihtoi koulua muuttaessaan toiselle paikkakunnalle asumaan. Samoihin aikoihin masennus puhkesi.


Kokemus teki vahvaksi

Annikan perheessä ja lähisuvussa tapahtui kerralla paljon ikäviä asioita, jotka osaltaan myös vaikuttivat Annikan mielialaan. Annika kävi psykoterapiassa kolmen vuoden ajan. Terapian loppuminen tuntui Annikasta pelottavalta.

- Äiti sanoi minulle hienosti, että nyt joku toinen, joka ei vielä osaa puhua ongelmistaan saa minun paikkani. Minä en enää tarvitse sitä, sillä osaan nyt kertoa, jos jokin asia surettaa. Erityisesti tykkään jutella äitini kanssa. Hän on paras ystäväni.

Annika on ymmärtänyt, kuinka myrkyllistä asioiden sisällään pitäminen on. Nyt hän osaa tulevaisuudessa kohdata ikävät asiat puhumalla ja pyrkii opettamaan taitoa myös sisaruksilleen ja kavereilleen. Annika on myös oppinut tervettä itsekkyyttä. Oma hyvinvointi on kaikista tärkeintä.

- Eräs kaverini sairastui vakavaan masennukseen ja oli itsetuhoinen. Hän ei halunnutkaan parantua. Jouduin jatkuvasti huolehtimaan hänestä ja pelkäämään, koska hän tekisi itselleen jotain. Se oli minulle todella raskasta ja imi itseäni taas mukaan masennuksen syövereihin. Niinpä päätin katkaista välit kaveriini. Se tuntui hirvittävältä, mutta oli loppupeleissä ainoa oikea ratkaisu oman mielenterveyteni kannalta.


Haaveet C.S.I.-laboratoriossa

Uudella paikkakunnalla Annika on saanut uusia ystäviä ja elämä näyttää muutenkin valoisalta.

- Pitkäaikaisverensokerinikin tippui viime keväänä 96:sta 63:een. Vielä on tsempattavaa, mutta onnistun kyllä. Haluan olla vielä tulevaisuudessakin mahdollisimman terve.

Ensi keväänä päättyvän peruskoulun jälkeen Annika haluaisi opiskella joko kauneusalaa tai laborantiksi.

- Lapsuuden haaveammattini oli poliisi, mutta koska se ei nyt onnistu, haluaisin tähdätä töihin rikoslaboratorioon, sillä rikoksien tutkiminen on aina kiinnostanut minua. Ajattelin ensin lukea itseni laborantiksi ja sitten pyrkiä ammattikorkeakouluun lukemaan lisää, Annika suunnittelee.



Elina inspis2018
Teksti ja kuvat
Elina Viitanen