Rippileirillä hoito omiin käsiin
Henna Lehtoranta, 14, vietti viikon vaellusriparilla Posiolla samoillen Lapin erämassa. Aluksi ajatus vaellusriparille lähtemisestä jännitti, mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.
Kun kaverit ehdottivat Henna Lehtorannalle vaellusriparia, ei hän ollut varma uskaltaisiko lähteä Lappiin asti rippileirille. Onhan Hennalla todettu diabetes vasta neljä vuotta aiemmin ja pumpun kanyylien asettelukin oli ennen leiriä vielä hieman vaikeaa.
–Vaellusripari kiinnosti minua, sillä tykkään liikkua luonnossa. Mietin kuitenkin, että miten pärjään diabeteksen kanssa, kun en aikaisemmin ole ollut missään niin kaukana omillani.
Henna kuitenkin päätti lähteä Posiolle, sillä hänen ystävänsä isosisko ylisti vaellusriparia ja suositteli sitä lämpimästi myös Hennalle ja hänen ystävilleen. Alkoi ahkera diabeteksen hoidon opettelu.
–Muuten olen huolehtinut diabeteksesta itse, mutta äiti on laskenut minulle insuliiniannokset ja auttanut kanyylin laittamisessa. Kerran minulle nimittäin sattui niin, että kanyylin pistäminen otti todella kipeää ja minulle jäi kammo siitä. Pelkäsin, että rippileirillä käy samoin, eikä äiti ole vieressä auttamassa. Sain kuitenkin pistettyä kanyylit hyvin paikoilleen kavereiden kannustaessa vieressä, Henna sanoo onnellisena.
Kiviä, kantoja ja hypoja
Henna opetti leirillä olleille ystävilleen, miten tulee toimia, jos hänen verensokerinsa laskee liian matalalle.
–Äiti osti minulle hätävaraksi ison hunajapurkin, jota säilytin leirikeskuksen kaapissa. Sitä ystäväni olisivat voineet tarvittaessa hieroa poskieni sisäpinnoille.
Vaelluksilla Henna kantoi mukanaan eväitten lisäksi myös trippejä ja suklaapatukoita. Ne tulivat tarpeeseen, sillä Henna kärsi rankoilla vaelluksilla muutaman kerran matalasta verensokerista.
–Yövyimme leirikeskuksissa, mutta teimme kolmena päivänä eripituisia ja -tasoisia vaelluksia. Ensimmäisenä vaelluspäivänä kiipesimme Riisitunturin päälle, toisena vaelluspäivänä kävimme tutustumassa Korouomaan ja kolmantena kiersimme Pienen Karhunkierroksen.
Kun leiriläiset kiipesivät tarkastelemaan Korouoman rotkolaaksoa ylhäältä päin, saivat he valita joko vaikeamman tai helpomman reitin.
–Valitsin haastavamman reitin, mutta en osannut varautua siihen, että se oli niin rankka kuin se loppujen lopuksi oli. Siellä lisähiilihydraatit olivat tarpeen.
Henna tarkkaili verensokeriaan sensorin avulla, näin verensokerin mittaamiselle ei tarvinnut uhrata aikaa.
–Minulla on koulussakin aina sensori, koska tuntuu, etten ehdi mitata siellä verensokeria, vaan haluan pysyä kavereiden matkassa mukana, Henna sanoo.
Häpeä rajoittaisi elämää
Hennan lisäksi leirillä oli yli 30 muuta nuorta, mutta Henna oli ainut diabeetikko. Hän ei kuitenkaan häpeillyt tai peitellyt diabetestaan ja se oli yksi syy siihen, miksi kaikki leirillä sujui hienosti.
– Minusta tuntuu, että monet diabeetikkonuoret häpeävät sairauttaan. Itse pidän mielelläni napapaitoja, eikä minua haittaa, jos kanyyli näkyy. Juttelen myös kavereilleni diabeteksesta ja vastailen heidän kysymyksiinsä. Kun diabetesta ei häpeä, hoitaa itseään usein paremmin ja kun hoitaa itseään hyvin, pääsee mukaviin paikkoihin, kuten vaellusriparille, Henna hymyilee.
Vaikka Henna on avoin diabeteksen kanssa, hän ei pidä siitä, jos sairaus nostetaan koko ajan esille. Siksi Henna olikin mielissään, kun rippikoulupappi, nuoriso-ohjaaja ja isoset suhtautuivat häneen kuten muihinkin nuoriin.
–Kaikki leirillä olleet aikuiset ja isoset olivat tosi ihania ihmisiä. Äiti oli kertonut heille vanhempainillassa diabeteksestani ja he olisivat varmasti auttaneet, jos olisi tarvinnut.
Hennan mielestä rippileirillä oli niin kivaa, että hän aikoo mennä sinne pian uudestaan, tosin nyt isosen roolissa.
– Isosten järjestämät iltaohjelmat sketseineen, lauluineen ja leikkeineen olivat kaikista mukavimpia hetkiä leirillä. Niitä haluan tulevaisuudessa olla itsekin järjestämässä.
Lue myös mitä rippikoulupastori kertoo diabeetikoista riparilla.
Henna kertoi rippileiristään kesäkuussa 2014.
