Juho Uhre, 18, sairastui ykköstyypin diabetekseen jo vauvana. Yläkoulussa Juho alkoi väsyä ainaiseen mittaamiseen ja pistämiseen. Pahaa oloa helpotti basson soittaminen ja läheisille puhuminen. Nyt Juho haluaa toimia muille olkapäänä.
Moikka Juho! Olet aikaisemminkin tubettanut Juhree-nimellä, mutta nyt saamme sinut iloksemme myös Inspiksen tubettajaksi! Millaisia videoita tulemme sinulta näkemään Inspislehti-kanavalla?
Täytin juuri 18 vuotta, joten autokoulusta tullaan varmasti näkemään videoita. Täysi-ikäisyys mahdollisti minulle myös osallistumisen Ykkösklubin kummitoimintaan. Mahtavasta vertaistukitoiminnasta: kummikoulutuksesta ja Oulussa järjestettävästä diabeetikkonuorten SuperPark-päivästä tulen tekemään videot.
Lisäksi haluan kertoa diabeteksestani: sen tuomista elämänkokemuksista sekä hoitovälineistä, joita käytän. Videoillani tullaan näkemään myös ihan tavallista arkeani niin höpöttely- kuin my day -videoidenkin muodossa.
Tavalliseen arkeesi kuuluu liiketoiminnan kaksoistutkinnon opiskelu, pyöräily, kirjojen lukeminen ja kokkaus. Soitat myös bassoa bändissä. Kuuletko usein basistivitsejä?
Kaverini ovat kertoneet minulle joskus muutamia basistivitsejä, mutta yksi jäi elävästi mieleen: Miksi kutsutaan naista basistin käsivarrella? Tatuoinniksi. Heh!
Olen aina ollut kiinnostunut musiikista. Alakoulussa soittelin rumpuja, mutta bassoon en uskaltanut koskeakaan, koska pelkäsin, että hajotan sen. Yläkoulussa uskaltauduin basson varteen ja innostuin Haukiputaan seurakunnan järjestämissä nuortenilloissa bänditoiminnasta. Kun näin lehdessä ilmoituksen seurakunnan gospel-bändin vapaista treenivuoroista, soitin bändin vetäjälle ja marssin paikalle.
Nyt olen soittanut kyseisessä bändissä kolme vuotta. Kerran kuussa meillä on esiintyminen ja treenejä joka viikko. Soittelen bassoa myös silloin tällöin omaksi ilokseni, tosin viime aikoina olen alkanut harjoitella kitaran soittoa, sillä haluan osata soittaa erilaisia soittimia mahdollisimman monipuolisesti. Soittaminen piristää päivääni ja helpottaa pahaa oloa. Se auttoi minua myös silloin, kun diabetes otti päähän.
Aina ei siis ole ollut helppoa?
Ei todellakaan. Sairastuin diabetekseen runsaan vuoden ikäisenä. Jo edesmenneillä isoäidilläni ja isoisälläni oli kakkostyypin diabetes, ja myös äidilläni todettiin sama sairaus noin vuosi sitten. Äitini on ammatiltaan ensihoitaja, joten hän osasi epäillä minulla olevan diabetes, kun aloin yhtäkkiä vaatimaan juomista jatkuvasti.
Verensokerini mitattiin mummon mittarilla ja korkeahan se oli. Siitä alkoi minun pitkä matkani ykköstyypin diabeetikkona. Tosin aluksi en miettinyt diabetesta juurikaan. Se oli enemmän vanhempieni ongelma, mutta sitten yläkoulussa ymmärsin, että tämä sairaus on minulla aina, eikä lomapäiviä ole. Minun on aina mitattava, pistettävä ja laskettava hiilihydraatit. Koskaan en voi olla, kuten muut nuoret.
Nuo tuntemukset alkoivat ahdistaa enkä enää hoitanut itseäni kunnolla vaan makasin vain sängyllä ja mietin miksi juuri minä. Onneksi osasin purkaa pahaa oloani musiikin lisäksi myös läheisilleni. Puhuin vanhemmilleni, kummisedälleni, kavereilleni ja tyttöystävälleni. Kellään heillä ei ole ykköstyypin diabetesta, mutta minusta tuntui, että he silti ymmärsivät mitä kävin läpi.
Nyt olen kuitenkin alkanut kaivata elämääni myös samassa veneessä istuvia diabeetikkokavereita, sillä heidän kanssaan olisi mukava vaihtaa diabeteskuulumisia. Tästä syystä hain mukaan Ykkösklubi-toimintaan sekä Inspiksen tubettajaksi. Minusta on mahtavaa jakaa omia ajatuksiani muille ja kuulla myös muiden kokemuksia diabeteksesta. Niitä voi aina laittaa minulle tulemaan kommenttiboxiin!
Ensimmäinen videosi julkaistiin juuri Inspislehti-kanavalla, Ykkösklubin kummikoulutus on ensiviikolla ja autokoulu siintää lähitulevaisuudessa. Vipinää siis piisaa, mutta mihin aiot panostaa nyt kaikista eniten?
Olen tsempannut verensokereiden kanssa kovasti - liikkunut enemmän, välttänyt napostelua ja säätänyt basaalitasoja. Vielä on kuitenkin hieman petraamista, sillä verensokerini pyrkii edelleen etenkin illalla korkealle. Haluan saada pitkäaikaisverensokerini vieläkin paremmalle tasolle, jotta voin hyvillä mielin istahtaa ratin taakse, ja jotta toisessa silmässäni ilmennyt lievä diabeettinen taustaretinopatia pysähtyisi.
Ennen kaikkea haluan todistaa itselleni ja muille diabeetikoille, että hyvän hoitotasapainon saavuttaminen on mahdollista. Kun ei anna diabeteksen lannistaa vaan yrittää parhaansa mukaan hoitaa itseään ja hakeutuu vertaistuen pariin, voi elää melkein kuin normaalia elämää.
Jos elämä mietityttää tai on epävarma jaksamisestaan ja hoidostaan, kannattaa puhua niistä asioista vanhemmille tai kavereille, ihan kenelle vain. Ja osallistuminen Diabetesliiton tapahtumiin kannattaa. Siksi minäkin lähdin mukaan tubettamaan sekä antamaan vertaistukea. Toivon, että voin tukea muita diabeteksen kanssa painiskelevia ja auttaa heitä jaksamaan tämän sairauden kanssa. Yhdessä olemme voimakkaita!
