Soikulle ei tarvitse selitellä

Ensivilkaisulla ei uskoisi, että Sonja Hämäläinen, 24, ja Jenni Seppälä, 24, ovat hyvät ystävykset, mutta kun he räjähtävät nauramaan, asia vaikuttaa itsestäänselvyydeltä. Kaveruksia ei yhdistä samat kiinnostuksenkohteet vaan pitkä ja tiivis yhteinen historia. On ihanaa, kun toiselle kaikki on sanomattakin selvää, jopa diabetes.

Jenni ja Sonja eivät edes muista, milloin tapasivat ensimmäisen kerran. Kaksikon vanhemmat olivat naapureita ja ystävystyivät keskenään samanlaisten elämäntilanteiden ansioista - molemmat odottivat vauvaa. Haikara toi nyytit postiluukkuihin kahdeksan päivän erolla.

–Leikimme koko lapsuuden yhdessä, kävimme samaa luokkaa alakoulussa ja olimme yläkoulussakin samassa koulussa. Hassua, että olen tuntenut Sonjan kauemmin kuin minulla on ollut diabetes, vaikka sekin on kulkenut mukanani puolitoistavuotiaasta asti, Jenni hymähtää.

Aikataulut ärsyttävät

Jennille diabetes on aina ollut luonnollinen osa itseä, vaikka hän välillä onkin kokenut itsensä erilaiseksi. Muiden huolettomuus ja vapaus ovat välillä harmittaneet Jenniä, joka on diabeteksen vuoksi joutunut pitämään aikatauluista tiukasti kiinni. Kateus on kuitenkin ollut molemminpuolista.

–Luokkatoverini jupisivat, kun sain jäädä välitunnilla sisälle syömään välipalaa. Sonjalle minun ei koskaan ole tarvinnut puolustella tekemisiäni. Hänelle se on aina ollut ihan normaalia, jos minun on pitänyt yhtäkkiä mennä jääkaapille hakemaan evästä.

Sonja tietää, että välillä diabeetikkoa saattaa heikottaa ja jos hän ei silloin saa ruokaa, saattaa diabeetikko seuraavaksi löytyä lattialta taju kankaalla. Jennille ei onneksi ole koskaan käynyt näin.

–Mutta jos kävisi, hakisin nopeasti kaapista vaikkapa hunajaa ja hälyttäisin apua. En missään tapauksessa jäisi tumput suorina ihmettelemään, Sonja painottaa.

Kirjatietoa diabeteksesta Sonja ei ole lukenut, vaan hän on oppinut käytännön viisautta seuraamalla Jennin arkea ja kysymällä, jos on ollut jotain kysyttävää.

Aina saa ihmetellä

Sonjan mielestä olisi hyvä, jos diabeetikot jaksaisivat vastailla ulkopuolisten kysymyksiin kärsivällisesti. Näin diabeteksesta tulisi kaikille pian yhtä normaali asia kuin hänellekin. Jenni ei koskaan ahdistunut, vaikka Sonja lapsena ihmettelikin insuliinipumppua ja sen toimintaa.

–Välillä kyseleminen saattaa ärsyttää, mutta täytyy ymmärtää, että ihmiset ovat uteliaita, eivätkä varmasti pohjimmiltaan tarkoita pahaa. He ovat vain tietämättömiä, eivätkä he opi, jos kukaan ei kerro heille faktoja, Jenni selittää.

–Niinpä, jos en tuntisi Jenniä, en tietäisi diabeteksesta todennäköisesti mitään. Olen kiitollinen, että olen saanut erilaisia ihmisiä elämääni, Sonja miettii.

Puhutaan jostakin muusta

Satunnaisia kysymyksiä lukuun ottamatta diabetes ei Jennin ja Sonjan kahvipöytäkeskusteluissa esiin nouse, sillä Jenni puhuu aiheesta mieluummin diabeetikkoystäviensä kanssa.

–Saan puhua Sonjalle diabeteksesta, mutta minun ei tarvitse. Minusta on jopa huojentavaa, että minulla on sellainen ystävä, jonka kanssa voin puhua ihan jostain muusta kuin diabeteksesta.

Kaikkea Sonjan ei ole Jenniltä tarvinnut kysyä, sillä hän on keksinyt niihin itse vastauksen.

–Totta kai olen miettinyt, että ystävälläni on sairaus, josta hän ei voi koskaan parantua. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämän, että diabetes ei vaikuta näkyvästi mihinkään asioihin ja diabeetikko voi tehdä ihan samoja juttuja kuin kuka tahansa, Sonja muistuttaa.