Taru Virtanen, 20, on kamppailut masennuksen kanssa jo vuosia. Unelma omasta yksityisestä eläinklinikasta on auttanut Tarua jaksamaan eteenpäin synkimmälläkin hetkellä.

4-vuotias Tiuhti hyppää sulavasti pöydälle ja naukaisee aivan kuin todeten, ettei nyt ole rupattelun aika – korvan takaa kun kutittaa niin vietävästi. Lopulta kissa kyllästyy odottamaan silityksiä ja valtaa kiipeilypuun korkeimman tähystyspaikan Taru Virtasen nuoremmalta, 3-vuotiaalta Viski-kissalta.

–Meillä on aina ollut lemmikkejä, mutta kun neljä vuotta sitten sain ensimmäisen oman lemmikkini, tuntui se aivan mahtavalta. Sain syliini elävän olennon, josta minun olisi itse huolehdittava, Taru muistelee hymyssä suin.

Kissat muuttivat totta kai Tarun mukana, kun tämä keväällä kärräsi muuttokuorman ensimmäiseen omaan kotiinsa.  Se, miten Taru pärjäisi kissojen kanssa yksin, ei huolettanut häntä yhtään. Diabetes sen sijaan laittoi miettimään.

–Olen sairastanut diabetesta 4-vuotiaasta asti, mutta silti omaa asuntoon muuttaminen diabeetikkona jännitti erityisesti hypojen vuoksi. Nuorempana menin kaksi kertaa tajuttomaksi liian matalan verensokerin takia ja jouduin sairaalaan.

Insuliinisokit säikyttivät Tarun pahanpäiväisesti, eikä hän vieläkään uskalla pistää insuliinia niin paljon kuin tarvitsisi, jos hän on lähdössä pois kotoa tai menossa nukkumaan. Yöllä herätessään Taru mittaa aina verensokerin.

–Olen puhunut hypopelostani diabeteshoitajan kanssa, ja hän ehdotti minulle käyttöön Freestyle Libreä. Se on tuonut apua pelkooni, sillä nyt näen, vaikka ennen nukkumaan menoa, minne käyrä on piirtymässä.

Masennus jyräsi diabeteksen ja elämänilon

Yläkouluikäisenä Taru alkoi unohdella pistää insuliinia ja se näkyi välittömästi pitkäaikaisverensokerissa, joka kohosi yli 100 mmol/mol eli lähelle 12 prosenttia. Tarua ei huvittanut hoitaa itseään, mutta varsinaisesta hoitoväsymyksestä ei kuitenkaan ollut kyse.

–Elämässäni oli silloin vain niin paljon muutakin meneillään, ettei diabetes ollut ensimmäisenä mielessä, Taru kuiskaa.

Tarun kotona käytettiin runsaasti alkoholia ja lopulta tilanne johti siihen, että Tarun oli lähdettävä yhdessä kaksossiskonsa kanssa lastensuojelulaitokseen. Samoihin aikoihin Tarun masennus alkoi oireilla.

–Olin ollut jo pitkään hieman alamaissa, mutta silloin masennus puhkesi kunnolla. Sairastuin trikotillomaniaan eli pakonomaiseen karvojen nyppimishäiriöön. Aina stressaavissa tilanteissa nypin hiuksiani irti niin, että lopulta ne alkoivat pudota itsestään ja jouduin käyttämään peruukkeja. Siitä minua alettiin kiusata koulussa.

Tarun ajatukset olivat mustimmalla hetkellä hyvin synkkiä. Asiasta oli pakko päästä puhumaan jollekin. Niinpä Taru keräsi rohkeutensa ja kertoi asiasta kouluterveydenhoitajalle.

–Päässäni pyöri, että mitä minä täällä teen, haluan kuolla. En kuitenkaan onneksi tehnyt mitään konkreettista itselleni, vaan hain apua. Onnellisuuden kaipuu oli niin kova.

Kouluterveydenhoitaja ohjasi Tarun koulukuraattorille ja sitä kautta Taru pääsi juttelemaan psykologille. Kun Taru pystyi jakamaan ajatuksiaan ammattilaisen kanssa, alkoi olo helpottaa.

–Olen sellainen ihminen, etten kovin nopeasti pysty avautuman ongelmistani. Mutta sitten kun uskalsin sen tehdä, oloni muuttui paljon vapautuneemmaksi. Kliseistä, mutta aivan kuin paino olisi tippunut pois yltäni, Taru hymyilee.

Tukea diabeteksen kanssa jaksamiseen Taru sai diabeetikkokavereiltaan sekä kaksossiskoltaan, jolla on myös ykköstyypin diabetes. Nyt Tarun pitkäaikaisverensokeri on menossa parempaan suuntaan.

–Ei diabetes minun ystäväni ole, mutta olen hyväksynyt, että se on osa elämääni.

Taistelutahtoa unelmista

Tällä hetkellä Taru käy vielä psykologin juttusilla ja starttipajalla. Siellä opitaan työskentelemään ryhmässä ja kartoittamaan omia haaveita. Taru unelmoi työskentelystä eläinten parissa, sillä nelijalkaiset ovat kiehtoneet Tarua lapsesta asti.

–Meillä oli kotona hevosia, kissoja ja koiria. Nykyään katselen mielelläni eläinohjelmia, ja hoidan aina itse ne Tiuhdin ja Viskin haaverit, jotka pystyn. Haaveeni on kouluttautua ensin pieneläinhoitajaksi ja siitä sitten hyvin nopeasti perustaa oma yritys.

Yrittäjyydessä Tarua kiehtoo omistajana oleminen ja esimiestehtävät. Vaikkei tulevalla yrityksellä vielä ole nimeä, ovat suunnitelmat jo pitkällä.

–Klinikallani tullaan hoitamaan sekä isompia että pienempiä eläimiä. Minä toimin omistajana, mutta teen myös pieneläinhoitajan töitä. Minulla on kaksi alaista: yksi eläinlääkäri ja yksi eläintenhoitaja, Taru haaveilee.

Taru ei ole asettanut itselleen mitään aikataulua, jolloin hänen täytyisi alkaa tehdä konkreettisia tekoja unelmansa eteen. Taru haluaa ensin olla varma, että kykenee opiskeluun, sillä hän on aiemmin jättänyt kesken kaksi ammattitutkintoa.

–Minulla oli aiemmin kiire parantua ja päästä eteenpäin elämässäni. Masennusta ei kuitenkaan hoputeta, ja siksi haluan nyt oikeasti olla valmis ennen kuin aloitan opiskelun.

Tänään Taru aikoo keskittyä omaan hyvinvointiin ja toki myös unelmoida pikkuisen.

–Jokaisella meillä pitäisi olla jokin haave, sillä unelmat auttavat katsomaan eteenpäin, Taru painottaa hymyillen.