Juttu on julkaistu elokuussa 2018.

Judokisapäivän aikana Aku Laakkonen, 21, mittaa verensokeriaan jopa 40 kertaa ja pistää insuliinia yksikkö kerrallaan. Tiuhat pistokset eivät Akua haittaa: hän tietää, että vain tarkalla hoitamisella voi voittaa niin diabeteksen kuin pahimmankin tatamikuninkaan.

Tiukka ote rinnuksista, pyörähdys ja kilpakumppani olan yli matkalle ilmojen halki. Vielä hetki sitten ylivoimaiselta tuntunut vastustaja makaa nyt selällään tatamilla Akun tiukassa otteessa. SM-kullan osoite on varmistettu ja Akun tähänastisen judouran yksi kohokohdista sinetöity.

–Ensimmäinen SM-voitto tuntuu aina erityiseltä, sillä se on ikään kuin yksi askel eteenpäin. Siitä on hyvä jatkaa kohti isompia kisoja.

Palkinto suorituksesta tuntui ekstramakealta, sillä sen eteen Aku ei ollut kuluttanut vain tatamia vaan myös aivonystyröitään ja sormenpäitään. Verensokerin saaminen yhteisymmärrykseen lajin kanssa on ollut haastavaa. Viikon mittaisen tiukan kisadieetin ja jopa 12 kertaa viikossa olevien treenien aikana verensokeri pyrki helposti matalille. Kisoissa taas adrenaliini nosti Akun verensokerin pilviin. Molemmat lukemat vaikuttavat negatiivisesti Akun suoritukseen.

–Ajatuskin matalasta verensokerista saa oloni kamalaksi, eikä treenaamisesta tule mitään.  Tilanne on onneksi helppo korjata treeneissä syömällä, mutta kisoissa se olisi hankalampaa. Siksi pidän verensokerini kisapäivinä noin 10–12 mmol/l tietämillä, mutta en yhtään sen korkeammalla. Hyperit saavat oloni flegmaattiseksi.

Kokemuksen kautta Aku on huomannut, että ainoa keino pitää verensokeri tasaisena kisapäivien aikana on pistää insuliinia yksi yksikkö kerrallaan. Pumppu olisi Akulle kätevä apuväline, mutta se ei pysyisi judoharrastuksen vauhdissa mukana. Libreä Aku lupaa lähitulevaisuudessa kokeilla, sillä kisapäivinä verensokeria on seurattava sormenpäästä tiheään.

–Mittaan verensokeriani kisapäivinä noin 40 kertaa. Määrä ei kauhistuta minua, enkä koe mittaamista mitenkään ikävänä asiana. Tärkeintä on, että pysyn kärryillä verensokerin heilahteluista.

Autonomisen diabeetikon tie judomestariksi

Aku on aina ollut diabeteksen suhteen itsenäinen. Valmentajat tietävät Akun diabeteksesta ja osaavat toimia mahdollisessa hätätilanteessa, mutta muuta Aku ei ole heille nähnyt tarpeelliseksi kertoa.

–En usko, että olisin saanut valmentajiltani kovinkaan paljon käytännöllisiä vinkkejä diabeteksen ja judon yhdistämiseen, vaan minun oli itse opittava kokeilun kautta, mikä on minulle paras keino.

Aikaa harjoitteluun on vierähtänyt muutama tovi, sillä Aku sairastui diabetekseen kymmenen vanhana ja on vasta viime aikoina löytänyt hyvän rutiinin omahoitoon.

Judoon Aku sen sijaan pääsi sisälle jo 5-vuotiaana rasavillinä tenavana. Isä väsyi poikansa kanssa painimiseen ja halusi saada hänet purkamaan energiaansa liikuntaharrastukseen. Muut kamppailulajit olivat kiellettyjä alle 8-vuotiailta, joten Aku sai lähtöpassit judoon. Laji vei pienen pojan mennessään niin, ettei rakas jalkapalloharrastuskaan voittanut kaksinkamppailua.

–12-vuotiaana minun piti valita alanko keskittyä tosissani jalkapalloon vai judoon. Valitsin judon, koska koin olevani siinä parempi ja sytyin siitä enemmän.

Nyt Aku ottaa satunnaisia vuoroja Postin lajittelukeskuksessa ja muuten hän lähes asuu judosalilla hioen tekniikkaa ja ottaen lyhyitä matseja muiden judokojen kanssa. Harjoittelu on tarpeen, jos mielii maailman parhaaksi.

–En tavoittele mustaa vyötä, vaan haluan voittaa miesten arvokisamitalin. Olisin silloin ainakin Suomen, jos en koko maailman ensimmäinen voitokas diabeetikkojudoka huipputasolla, haaveilee ruskean, eli toiseksi parhaan vyön omistava Aku.

Judon MM-kisat järjestään syyskuussa Azerbaidžanissa. Akun kisapaikka ei ole vielä varma. Ja vaikka portit maailmanmestaruuskisoihin aukeaisivatkin, Aku tietää, ettei hänellä ole vielä asiaa kärkikamppailuun.

–Minulla on vielä paljon kehitettävää muun muassa nopeudessa ja kestävyydessä. Tekniikka minulla on kunnossa ja omaan loistavan kisapään, eli kestän hyvin tilanteen luomat paineet ja kykenen parhaimpaan suoritukseeni itse kisassa. Myös rutiinit ovat hallinnassa.

Juuri rutiinien luomisessa on diabeteksesta ollut Akulle apua. Kun oppii pienestä pitäen mittaa-pistä-syö-rutiiniin, on kilpaurheilijalta vaadittavan rutiininomaisen elämäntavan sisäistäminen paljon helpompaa.

Minä olen tärkein

Aku tuntee judopiireistä muutaman muunkin vanhemman ykköstyypin diabeetikon, jolla sujuu diabeteksen ja judon kanssa hyvin. Esikuvikseen Aku ei heitä kuitenkaan listaa, vaan sanoo olevansa oman itsensä idoli.

Kisoissa toisten suorituksia seurataan kuitenkin tarkkaavaisesti ja kannustetaan heitä parhaimpaan suoritukseensa. Toisinaan tatamin laidalla tiuhaan insuliinia pistävän Akun korviin kantautuu myös ikäviä sutkautuksia.

–Välillä toiset kilpailijat tulevat naljailemaan, että piikitänkö minä dopingia. Otan sellaiset kommentit asenteella toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Nuorempana Akua nolostutti hoitaa itseään toisten nähden. Pian hän kuitenkin ymmärsi, ettei kisaamisesta tule mitään, jos jatkuvasti pitää juosta kulman taakse pistämään ja mittaamaan.

–Siedätyshoito on auttanut, sillä kisoja on melkein joka kuukausi, Aku naurahtaa.

40 mittausta päivässä, insuliinia yksi yksikkö kerrallaan, unelmaan vaikuttavat verensokerit ja dopingvihjailut. Eikö diabetes tosiaan ikinä ärsytä?

–Toki minullakin on sellaisia päiviä, ettei niin huvittaisi, mutta pääsääntöisesti en näe diabetesta mitenkään negatiivisessa valossa. Ajattelen, että jos en hoida itsestäni, se on sama kuin häviäisin diabetekselle. Mutta kun asiaan suhtautuu myönteisesti ja huolehtii itsestään oman diabeteksensa vaatimalla tavalla, on voittaja.

Juttu on julkaistu elokuussa 2018