Satu löysi yhteisen sävelen diabeteksen kanssa kommellusten kautta

Lapsesta asti kanteletta soittaneen Satu Valkaman, 22, elämässä esiintyminen on arkipäiväistä. Puolitoista vuotta sitten elämään tullut ykköstypin diabetes laittoi Sadun keikkarutiinit uusiksi, eikä mokiltakaan ole vältytty. Kömmähdykset kuitenkin opettivat Sadulle miten yhdistää rakas harrastus, tuleva ammatti ja diabetes.

On jouluaatto. Satu Valkama istuu ruokapöydässä ja näykkii riisipuuroa. Koska puuro ei lukeudu Sadun suosikkiruokiin, ei hänellä ole tarkkaa tietoa sen sisältämistä hiilihydraateista. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa kaivaa hiilihydraattikäsikirjaa kaapin pohjalta, sillä ihan pian olisi tarkoitus lähteä esiintymään joulukirkkoon naapuripaikkakunnalle.

–Arvioin, että riisipuurossa on paljon hiilihydraatteja, koska karjalanpiirakoissakin on riisipuuroa ja niissä on hiilareita melkoisesti. Lisäksi verensokerini oli korkealla ja halusin saada sen laskemaan ennen keikkaa. Siksi pistin insuliinia reippaalla kädellä, Satu selvittää.

Kirkossa Sadusta alkaa tuntua, että verensokeri olisi hyvä tarkistaa. Mittarin näytölle lävähtää 3.6 mmol/l -lukema ja samalla sekunnilla urut alkavat soida tilaisuuden alkamisen merkiksi. Satu ryhtyy epätoivoisesti penkomaan laukkuaan, mutta ei kauhukseen löydä mitään suuhun laitettavaa.

–Ei siinä sitten muu auttanut kuin mennä lavalle laulamaan hypoissa. Toivon vain, että en pyörtyisi eikä niin helpotuksekseni käynytkään. Onneksi verensokeri ei ihan yhtäkkiä romahda.

Lauluosuuden jälkeen Satu hiippailee penkissä istuvan isänsä viereen, jolla on myös ykköstyypin diabetes. Satu on varma, että diabeteskonkarilla on aina jotain taskussaan. Ei tällä kertaa.

–Sain siinä sitten melkoisen kuiskaussaarnan, vaikka ei hän itsekään ollut varautunut hypoon, Satu naureskelee.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä Satu muisti, että sakastissa olevan takin taskussa on yksi suklaakonvehti. Sen voimin Satu jaksoi vielä toisen esiintymisosuuden, jossa hän soitti lempisoitintaan kanteletta.

Kanteleen soittamisessa sormenpäät ovat tärkeässä roolissa ja siksi Satu mittaakin verensokerin usein pikkurillistä, jota ei soittamisessa niin paljon tarvita.

Musiikki on sydämenasia

Satu aloitti viisikielisen kanteleen soittamisen 5-vuotiaana ja siirtyi jo 6-vuotiaana soittamaan isoa 38-kielistä kanteletta. Suomen kansallissoittimen lisäksi Satu soittaa pianoa, laulaa päivittäin ja soittaa ukulelea omaksi ilokseen. Lienee sanomattakin selvää, että musiikki on Sadulle henkireikä.

–Pidän musiikissa eniten siitä, että sen avulla voi ilmaista erilaisia tunnetiloja. Musiikin soittaminen ja kuunteleminen on myös hyvä rentoutumiskeino.

Aluksi Satu ei ajatellut musiikista ammattia itselleen, vaikka kävikin Kaustisten musiikkilukion. Hän halusi lastentarhanopettajaksi, mutta ovet yliopistoon eivät useista yrityksistä huolimatta auenneet. Sen sijaan Satu pääsi ensiyrittämällä Jyväskylän ammattikorkeakouluun opiskelemaan musiikkipedagogiaa.

–Valmistun puolentoista vuoden kuluttua. Koska olen erikoistunut varhaisiän musiikkikasvatukseen ja opiskellut instrumenttipedagogiikkaa, voin työskennellä sekä muskariohjaajana että soitinopettajana.

Vaikka Satu kokee olevansa enemmän musiikinopettaja kuin muusikko, on hänen haaveensa järjestää oma konsertti kotikaupungissaan Kauhavalla. Ennen haaveen toteutumista Satu treenaa esiintymällä niin isoille kuin pienillekin yleisöille. Sadun bravuuri ovat erilaiset perhejuhlat. Keikkoja tarjotaan koulun kautta, mutta usein toimivin tapa on puskaradio. Tänä keväänä puskaradio on soinut kiivaasti, mutta hieman alavireisesti.

–Olen viime aikoina tehnyt paljon hautajaiskeikkoja, jotka ovat nekin totta kai todella tärkeitä minulle ja eräänlainen kunnia-asia. Olen kuitenkin vähän naureskellut, että saan pian alkaa markkinoida itseäni hautajaismuusikkona, Satu tirskahtaa.

Surkuhupaisa diabetes

Eräät hautajaiset pidettiin paikassa, jonne johti jyrkät ja kapeat portaat. Sadun oli kuljetettava painavat soittovälineet yksin paikalle, ja sen seurauksena Sadun verensokeri laski kesken tilaisuuden liian matalalle. Sadun oli pakko juoda hypoeväänä ollut pillimehu.

–Olihan se tragikoomista ryystää mehua siinä kesken hautajaisten, mutta minkäs sille voi, Satu puistelee päätään hymyillen.

Tilanteet ovat Sadulle uusia, sillä hän sairastui diabetekseen vasta puolitoista vuotta sitten.

–Minua janotti kovasti, ja koska isänikin sairastui ykköstyypin diabetekseen vasta 30-vuotiaana, oli meitä lapsia varoiteltu asiasta vielä lähiaikoinakin ja opetettu tunnistamaan oireet. Niinpä mittasin isäni verensokerimittarilla paastosokerin ja se oli 13 mmol/l.

Satu hakeutui seuraavana päivänä opiskelijaterveydenhuollon kautta Jyväskylän keskussairaalaan, jossa verensokeri olikin jo 26 mmol/l. Kauaa Satu ei osastolla viipynyt, sillä pistäminen, hiilihydraattien laskeminen ja verensokerin mittaaminen olivat hänelle isänsä ansiosta tuttua asiaa.

–Ei diabetekseen sairastuminen ollut minulle mikään shokki, sillä olin nähnyt, että isäni elää normaalia elämää ja voi hyvin sairaudesta huolimatta. Lisäsairaudet vähän huolettivat, kun niistä vaahdottiin niin paljon. En esimerkiksi pystynyt lukemaan lainkaan opuksia, jossa lisäsairauksista kerrottiin.

Elämä ja sen mukanaan tuomat tilanteet ovat opettaneet Sadulle enemmän kuin oppikirjat: verensokeria kannattaa varsinkin esiintymispäivänä mitata mieluummin liian usein kuin liian harvoin ja hypoevästä kannattaa aina olla mukana. Eikä pahitteeksi ole, vaikka muutaman sokerinpalan pudottaisi myös isän taskuun.

Katso tästä, kun Satu soittaa kanteleella yhden lempikappaleistaan, Hannu Syrjälahden säveltämän Yön rannalla yksin. Satu on soittanut tämän kappaleen muun muassa Turkissa ollessaan siellä opintomatkalla musiikkilukiosta.

Satu kuvailee suhteensa diabetekseen olevan samanlainen kuin tuulen, joka pyörittää tuulimyllyn siipiä; Satu päättää siitä mihin suuntaan siivet pyörivät, eikä toisin päin.