Minja tasapainoilee käsillä ja verensokerikäyrillä

Minja Kuitunen, 18, harrastaa sirkusta ja ohjaa sekä sirkuskoululaisia että joukkuevoimistelijoita. Aktiiviliikkuja on saanut huomata, että diabetesta on välillä yhtä hankala ohjailla kuin jonglöörauspalloja. Silti Minja haluaa sirkuksesta itselleen ammatin.

Minja tarttuu kiinni pitkästä vihreästä kankaasta, jonka toinen pää on kiinni korealla katossa. Yhdellä sulavalla heilautuksella hän on kietonut itsensä ja insuliinipumppunsa kankaaseen ja keinuu nyt katonrajassa kuin Mowgli liaanissa Viidakkokirja-sadussa.

–Näin käy aina välillä ja siksi otan pumpun yleensä pois treenin ajaksi. Silloin se ei kietoudu mihinkään tai kukaan ei ota siitä vahingossa kiinni. Pumpusta en kuitenkaan aio kokonaan luopua, sillä se on ollut minulla jo melkein 10 vuotta ja tuntuu niin omalta jutulta, Minja sanoo ja nyppää katetrin irti päästäkseen turvallisesti lattiatasolle.

Permantoakrobatia on Minjasta hauskin sirkuksen alalajeista, mutta myös ilma-akrobatia viehättää Minjaa. Vaikka katossa keinuminen näyttää niin hauskalta, että sitä tekisi mieli itsekin kokeilla, vaatii tempun hallittu suorittaminen paljon treeniä.

–Itse asiassa tässä lajissa sattuu varmaan vähemmän haavereita, kuin yleisesti luullaan. Se vaatii tietysti sen, että tiedostaa omat rajansa, eikä esimerkiksi lähde koittamaan tuplavolttia, jos ei osaa volttiakaan.

Minja on harrastanut sirkusta kolme vuotta. Tällä hetkellä hän ehtii treenata itse vain kaksi kertaa viikossa, sillä lukio-opintojen lisäksi aikaa vievät valmennustehtävät.

–Ohjaan 4–5-vuotiaiden ja 7–12-vuotiaiden sirkuskouluryhmää. Lisäksi valmennan oman vanhan lajini, joukkuevoimistelun 11–12-vuotiaita harrastajia neljä kertaa viikossa.

Diabeteksen yhteensovittaminen liikunnallisen elämän kanssa on ollut hankalaa. Minja on saanut huomata sairauden asettamat rajoitukset lajiin ja elämään ylipäätään. Niiden toteaminen aiheutti Minjalle hoitoväsymyksen ja masennuksen.

Verensokeri ei asetu, vaikka päällä seisoisi

Muutaman kerran Minja on joutunut joko perumaan tai keskeyttämään treenit diabeteksen takia. Hypoilla olo on niin kamala, ettei edes tee mieli treenata ja hypereillä puolestaan lihakset menevät veltoiksi ja keskittymiskyky kärsii.

–Kerran jouduin lähtemään kesken kaiken kotiin, koska verensokerini oli niin korkealla. Minulla oli kaksi tuntia peräkkäin, ja olin ottanut pumpun irti edellisen tunnin ajaksi. Jännitys oli varmaankin nostanut verensokeriani, enkä pystynyt enää jatkamaan seuraavalle tunnille.

Kun Minja pääsi kotiin, kyyneleet kohosivat silmiin. Minja mietti, miksi hän ei voi treenata niin kuin haluaisi juuri silloin, kun haluaisi. Diabeteksen ikuisuus iski Minjan tajuntaan kovaa.

–Sairastuin diabetekseen 7-vuotiaana, enkä silloin vielä osannut käsitellä asiaa kovinkaan syvällisesti. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että minun on oikeasti elettävä tämän kanssa joka päivä elämäni loppuun asti.

Asian oivaltaminen aiheutti Minjalle hoitoväsymyksen puhkeamisen sekä lievää masennusta, jota hän nyt hoitaa psykologin kanssa juttelemalla. Myös kaverit ovat olleet suuri tuki hoitoväsymyksen kanssa kamppaillessa.

–Minulla ei ole yhtäkään diabeetikkokaveria, mutta koen, että niin sanotut terveet ystävänikin ymmärtävät riittävän hyvin miltä minusta tuntuu. He ovat aina tukenani ja kuuntelevat minua. Olen kiitollinen, että minulla on sellaisia ystäviä, Minja hymyilee.

Teho-osastolta Pocahontakseksi

Kaverit tukivat Minjaa myös silloin, kun hän joutui paria päivää ennen lukion näytelmää ketoasidoosin takia teho-osastolle. Minja esitti Pocahontas-näytelmässä pääroolia ja harjoituksia oli päivittäin normaalin opiskelun ja koeviikon lisäksi. Kenraaliharjoitusten päättyessä Pocahontaksen olo oli kummallinen.

–Verensokerini oli hieman koholla, joten laitoin muutaman yksikön insuliinia. Kotona menin oikeastaan suoraan nukkumaan.

Yöllä Minja heräsi siihen, että hänen hengityksensä oli hyvin tiheää ja sydän hakkasi kovaa. Verensokeri oli pilvissä ja ketoaineet koholla. Niinpä Minjan vanhemmat veivät tyttärensä päivystykseen, josta Minja joutui suoraan teholle.

–Sain laittaa yhden viestin ennen kuin puhelimeni otettiin minulta pois. Laitoin näytelmäporukan WhatsApp-ryhmään viestin, että hei vaan, olen teholla enkä tiedä pääsenkö esiintymään.

Minjan tilanne lähti onneksi nopeasti parantumaan. Näytelmäpäivänä Minja pääsi teholta poikkeusluvalla suoraan kotiin, jossa hän ehti olla vain pari tuntia ennen näytelmän alkua. Koululla muut näyttelijät tulivat hämmästyneinä ja helpottuneina halaamaan päätähteään.

–Näytelmä sujui loppujen lopuksi tosi hyvin ja sain varmuuden siihen, että esiintyminen on minun juttuni. Nytkin minulla on useita kymmeniä biisejä päässäni, joihin haluaisin tehdä koreografian.

Minja käy esiintymässä myös sirkusharrastuksen kautta. Kevät- ja joulunäytösten lisäksi Minja on päässyt esiintymään suuriin, monen eri harrastusryhmän yhteisiin näytöksiin sekä pienempiin oman sirkuskoulunsa näytöksiin.

Temppuilusta ammatti

Minja kirjoittaa tänä vuonna ylioppilaaksi. Luova työ kiinnostaa Minjaa, joten hän aikoo hakea ainakin Turun Taideakatemiaan teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutukseen sirkuspuolelle sekä Lahteen Salpauksen sirkusartistikoulutukseen.

–Haluaisin tulevaisuudessa sekä ilmaista itseäni lavoilla että ohjata muita sirkuksen saloihin. Lukiossa olen panostanut erityisesti kieliin. Niitä on tulevassa ammatissani hyvä osata, sillä työskennellä voi myös ulkomailla.

Tulevaa työpaikkaa Minja ei vielä halua sen tarkemmin suunnitella, mutta työ sirkuksen ja teatterin parissa sekä Suomessa että ulkomailla kiinnostaa. Tärkeintä on, että saa temppuilla.

–Rakastan sirkusta, koska se haastaa minut voittamaan itseni joka päivä. Täytyy olla päättäväinen ja pitkä pinna, jotta jaksaa harjoitella yhtä tiettyä temppua uudestaan ja uudestaan. Välillä mokata ja taas yrittää uudestaan. Niin kuin diabeteksenkin kanssa – välillä voi epäonnistua, mutta luovuttaa ei koskaan saa.