Verensokerimittarit kolisevat pöydille ja sensorit piippaavat. Kahvilan täyttää äänekäs puheensorina, kun verensokeriarvoja vertaillaan keskenään ja arvioidaan, paljonko kunkin välipalassa on hiilihydraatteja.

Jenna Pärnänen, 27, katsoo ahdistuneena ympärilleen, annostelee insuliinin vähin äänin ja hotkii kakkupalansa niin nopeasti kuin pystyy. Tähän luokkakokoukseen hän ei halua jäädä.

- Menin vertaistukitapaamiseen, koska halusin nähdä, onko se sellaista kuin pelkäsin, ja kyllä se valitettavasti oli juuri sitä. Diabeteksesta tehtiin kauhea numero. Minulle tuli tosi ulkopuolinen olo, sillä en itse halua korostaa, että olisin sen erilaisempi ihminen kuin kukaan muukaan. Diabetes on minulle hyvin luonnollinen osa itseä.

Jennaa ei haittaa puhua diabeteksesta, eikä hän häpeä sairauttaan, vaan tekee hoitotoimenpiteet avoimesti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksei diabetes voi olla diabeetikoiden tapaamisissakin sivuseikka, asia joka nousee esiin, jos on noustakseen.

- Minusta olisi paljon mukavampaa, jos juteltaisiin niin kuin kenen tahansa kanssa työstä, harrastuksista ja matkustelusta ja diabetes verhoituisi näihin asioihin. Hoitotoimenpiteet tehtäisiin niin kuin tavallisestikin jokainen tekee ilman sen suurempaa hälinää.

Jennan pikkusiskolla on myös ykköstyypin diabetes. Hän on ollut Jennalle tärkeä keskustelukumppani myös diabetesasioissa. Jenna kokee, että he ovat diabeteksen suhteen samalla aaltopituudella. Kumpikaan ei jaksa puhua diabeteksesta kovin kauaa, vaan keskustelu siirtyy nopeasti elämän muihin osa-alueisiin.

Huonompi kuin muut?

Jenna on seurannut sivusta useita diabeetikoiden someryhmiä, ja kokenut, että monen diabeetikon elämässä sairaus näyttelee pääroolia. Jenna itse kokee, että hän menee edellä ja diabetes tulee perässä. Tämän ristiriidan takia Jenna on välillä tuntenut olevansa huono diabeetikko. Tuon tunteen selättämiseen on tarvittu paljon ajatustyötä.

- Lopulta olen hyväksynyt sen, että olen siinä mielessä erilainen diabeetikko. Minulle riittää se, mitä lääkärit ja hoitajat sanovat ja se, että minulla menee hyvin diabeteksen kanssa. En jaksa stressata asiasta sen enempää.

Se, ettei diabeteksesta ota turhia paineita, auttaa Jennaa jaksamaan pitkäaikaissairauden kanssa. Myös mukavasta harrastuksesta saa voimaa. Jenna on vapaaehtoisena Suomen Punaisessa Ristissä.

- Minulla on palvelutalossa ystävämummo. Lisäksi toimin erilaisissa tapahtumissa ensiapupäivystäjänä. Siellä tapaan usein muita diabeetikoita ja saatamme heittää yläfemmat. Ensiapukoulutuksissa vapaaehtoistyökaverit haluavat aina harjoitella verensokerin mittaamista minulta. He ihmettelevät, jos verensokeri on korkealla, ja minä kerron jännittävän ryhmätilanteen vaikutuksesta verensokeriin.

Vaikka jästit eivät kaikkea diabeteksesta ymmärräkään, voivat he Jennan mukaan toimia hyvänä vertaistukena. Heihin on hyvä verrata itseään, sillä silloin huomaa, ettei oma elämä kovin paljon eroakaan heidän elämästään.

Omanlainen diabeetikko

Ykköstyypin diabetes puhkesi, kun Jenna oli 13-vuotias. Yläaste oli juuri alkanut ja viikon sairaalassa olo herätti luokkatovereissa kysymyksiä. Jenna yritti piilottaa sairauttaan ja insuliinipumppuaan, jonka sai hyvin pian diabeteksen toteamisen jälkeen.

- Teini-iässä koin olevani diabeteksen vuoksi erilainen. Myöhemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei se kuulu kenellekään mitä ihossani on kiinni. Jos jotain kiinnostaa, voi hän tulla kysymään ja silloin kerronkin asiasta mielelläni.

Jennasta on tärkeää oppia suhtautumaan diabetekseen mahdollisimman avoimesti ja myönteisesti, vaikka hän tietääkin, ettei se ole helppoa.

- Alkuun pääsee sillä, ettei mieti mitä muut ajattelevat vaan elää elämää juuri niin kuin itse haluaa. Tämä pätee myös diabeteksen kanssa jaksamiseen ja vertaistukeen: yhtä oikeaa tai väärää tapaa olla diabeetikko, ei ole, Jenna painottaa.