Kebnekaisen huippua tavoittelemassa
Vaeltaminen kun poikkeaa muusta liikunnasta pitkäkestoisuutensa lisäksi myös sillä, ettei maastossa aina tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Sääolot vaihtelevat, ruokailuaikataulut venyvät ja joskus saatetaan vaeltaa pitempi matka, kuin alun perin oli tarkoitus. Myös patikoinnin haastavuus vaihtelee maaston pinnanmuotojen mukaan.
Ensikertalaisen kannattaakin keskustella lääkärin kanssa patikoinnin vaikutuksesta verensokeriin, jotta osaisi valmistautua reissuun paremmin kuin minä.
Vaikka Karhunkierroksella maasto oli melko helppokulkuista, verensokerini laski jatkuvasti. Tämä johtui siitä, etten osannut vähentää pitkävaikutteisen insuliinin määrää riittävästi. Toinen asia, jonka opin ensimmäisestä vaellusreissustani oli se, että normaaleissa kotioloissa hypojen korjauslääkkeenä käyttämiäni trippejä ei todellakaan kannata kuljetella maastossa. Ne kun painavat melkoisesti.
Edellisestä reissusta viisastuneena pakkasin rinkkaani urheilujuomapusseja. Tämä juoma osoittautui Kebnekaisella melkoiseksi elämän eliksiiriksi. Verensokeri pysyi sen ansiosta melko tasaisena koko urakan ajan.
Hoitovälineistöstä minulla oli mukana insuliinikynät sekä varainsuliinikynät, verensokerimittari sekä runsaasti liuskoja ja neuloja.
Näiden varusteiden lisäksi pakkasin rinkkaani vain kaikkein välttämättömimpiä asioita kuten hyvät urheiluvaatteet, sadetakin, pyyhkeen, hammasharjan, vessapaperia, ruokaa sekä makuupussin ja -alustan. Silti, kun nostin rinkan ensimmäistä kertaa selkään Kebnekaisen juurella sijaitsevalla pysäköintipaikalla, minusta tuntui hetken, että kaadun selälleni.
Lähdimme tarpomaan kohti ensimmäistä leiriytymispaikkaa, jonne matkaa oli 10 kilometriä. Hyttysten valloittamalla majapaikalla nautimme ensimmäisen ateriamme luonnon helmassa, riisiä ja tonnikalaa. Olin jo vähentänyt tuntuvasti pitkävaikutteisen insuliinin määrää, mutta pistin myös lyhytvaikutteista insuliinia vähemmän kuin tavallisesti, vaikka päivän reitti olikin ollut melko helppokulkuinen.
Illalla rustasin vihkoon ylös päivän tapahtumat. Tämän ansiosta osasin suunnitella seuraavat reissuni entistäkin huolellisemmin. Päiväkirjan ansiota on myös se, että muistan vielä vuosienkin päästä, mitä tuolla reissulla sattui ja tapahtui.
Seuraavana päivänä heinäkuinen sää oli Tunturi-Lapille epätavallisen kuuma. Vaeltamiseen sopii mieluummin hieman viileämpi sää, sillä hyttysten ja mäkäräisten takia vaatteita ei voi vähentää kovin paljon.
Vaelsimme 13 kilometriä ylämäkeä paahtavassa kuumuudessa, kivikkoista polkua aina lumirajalle asti.
Lämmin ilma yhdistettynä rankkaa liikuntaan teki vähästä insuliinimäärästä huolimatta verensokerille tepposet ja välillä jouduinkin nauttimaan urheilujuoman lisäksi myös suklaapatukoita. Voi ”harmi”!
Varhain seuraavana aamuna meidän oli tarkoitus jättää rinkat leiriin ja lähteä valloittamaan Kebnekaisen huippu. Heräsimme kuitenkin sateen ropinaan ja tuulen ujellukseen. Pilvet roikkuivat alhaalla ja vuorien rinteiltä solisi alas pieniä puroja. Niinpä arvioimme, että huipulle on turha lähteä koittamaan onneaan.
Yhden vaeltamattoman päivän takia en voinut muuttaa pitkävaikutteisen insuliinin annostusta, joten pistin ruualle enemmän lyhytvaikutteista insuliinia. Enkä jäänyt telttaan nukkumaan, vaan päätin sateen tauottua lähteä kävelemään lähistölle. Se retki kannatti, sillä löysin suuren vesiputouksen, suurimman mitä olen koskaan nähnyt.
Seuraavanakaan päivänä sää ei meitä suosinut, sillä nyt tuulen ja sateen lisäksi lämpötila oli laskenut huomattavasti. Oli kylmä, vaikka minulla oli päälläni kaikki mukanani olleet vaatteet. Onneksi minulla oli kaulakukkaro, jossa insuliinit pysyvät lämpimänä vaatteideni alla.
Päätimme jättää huipun tavoittelun jollekin toiselle reissulle ja lähteä alemmas paremman sään toivossa. Koska huippu jäi näkemättä, halusimme nähdä jotain muuta sellaista, mitä Suomesta ei löydy.
Niinpä päätimme poiketa ihastelemaan ikuista jäätikköä noin kilometrin korkeuteen. Matkalla ylitimme vuolaita koskia ja liukkaita kivikkoja. Näin vanhempana mietin, kuinka en pelännyt, että vesi veisi minut mukanaan. Ilmeisesti luotin tuolloin vankasti vaelluskenkiini.
Hyvät vaelluskengät ovat vaelluksella erittäin tärkeät. Niiden täytyy olla vedenpitävät, kevyet, kestävät ja sellaiset, että ne eivät luista piiruakaan.
Diabeetikkona on tärkeä huolehtia myös siitä, ettei erämaassa tule hiertymiä jalkoihin. Itse olen reissuillani kuljettanut varmuuden vuoksi aina rakkolaastaria mukana ja pessyt jalkani purossa joka ilta.
Saapuessamme määränpäähän alkoi sataa räntää ja lämpötila putosi lähelle nollaa. Ikuinen jäätikkö kimalteli sinisenä toisella puolella järveä, jonka rantaan leiriydyimme.
Laitoimme teltat vastakkain ja ripustimme pyykkinarun telttojen välille kuivatellaksemme vaateitamme. Keitimme retkikeittimellä ruokaa, jonka ansiosta ruumiinlämpö palautui ennalleen ja olo oli taas siedettävä. Ja kuin ihmeen kaupalla sääkin selkeni ja näimme ensi kertaa huipun, tosin kauempaa kuin olimme matkan aluksi suunnitelleet.
Aamulla pakkasimme leirimme nopeasti kasaan ja lähdimme tarpomaan hyytävässä ilmassa alas vuoren rinteeltä. Puolessa välissä matkaa alkoi taas sataa vettä.
Olimme suunnitelleet jäävämme vielä yhdeksi yöksi maastoon, mutta sateen vuoksi päätimme vaeltaa pysäköintipaikalle asti. Matkaa kertyi 25km. En ihmetellyt, että matala sokeri iski jälleen kesken pitkän vaelluksen.
Tällä kertaa hypo oli kuitenkin melko raju, eikä verensokeri meinannut nousta millään. Onneksi olin varannut mukaan monta suklaapatukkaa, joten useista matalista verensokereista huolimatta suklaata riitti vielä tälle viimeisellekin kerralle.
Riittävän hiilihydraattipitoisen syötävän tai juotavan varaaminen vaellukselle on erittäin tärkeää. Saattaa nimittäin olla, että monen kilometrin säteellä ei ole ketään, jolta voisi pyytää apua. Myös verensokerin tiuha mittaaminen on tärkeää.
Väsyneinä, mutta todella onnellisina ja yhtä kokemusta rikkaampina saavuimme viimein perille. Onnellisuutta lisäsi se, että pääsimme vihdoin suihkuun, eikä se kunnon pihvikään kovin pahalle maistunut pussiruokien jälkeen.
Loppujen lopuksi Kebnekaisen reissu meni hyvin, eikä suurempia yllätyksiä tullut. Reissulla opin, että diabeetikkonakin kaikki on mahdollista, kunhan muistaa varustautua reissuun kunnolla ja huolehtia itsestään myös maastossa.
Kaikista uusista haasteista kannattaa nauttia. Olen Kebnekaisen vaelluksen jälkeen ollut useasti tarpomassa muun muassa Pallaksella ja Luostolla. Vielä joskus valloitan Kebnekaisen huipun!
