Soluasunto tuntuu ainakin aluksi yksin asumista turvallisemmalta
Kauas kaverit karkaavat, niin Ainokin
Ekaluokkalaiset eivät ole ainoita, jotka tänä syksyn seisoskelevat kädet hikoillen uuden opinahjonsa portailla. Myös tuhansilla opiskelijoilla on jännittävät ajat edessä, varsinkin jos kodin ja koulun välimatka on satoja kilometrejä.
Opiskelujen alkaminen on Aino Koivistolle, 20, samalla uuden elämän alku. Sen kunniaksi hän vaihtoi jopa hiustyyliään.
–Leikkasin pitkät hiukseni lyhyeksi, sillä olin jo kauan halunnut vaihtaa kampausta. Ajattelin, että nyt on sopiva hetki muodonmuutokseen.
Hiusten leikkaaminen ei jännittänyt Ainoa, mutta tulevaisuus sen sijaan saa perhoset lentelemään vatsassa. Muuttaahan hän Rauman lähiön rauhasta Jyväskylän ytimeen soluasuntoon. Siinä on hieman sulateltavaa, varsinkin, kun Aino sai kuulla asiasta vasta äskettäin.
–Hain neljään eri kaupunkiin opiskelemaan sosiaalialaa ja minulle ehti tulla jo kieltävä vastaus kaikista oppilaitoksista. Harmitti, sillä oli tiedossa, että lähes kaikki raumalaiset ystäväni ovat päässeet opiskelemaan tai töihin, kuka minnekin, osa jopa ulkomaille. Ihan vähän aikaa sitten minulle kuitenkin soitettiin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta ja ilmoitettiin, että olin päässyt 16. varasijalta opiskelemaan. Aloin itkeä hysteerisesti, tuleva sosionomi muistelee.
Ainon unelma-ammatti on musiikkiterapeutti. Ennen haaveen toteutumista hänen on kuitenkin hankittava sopiva pohjakoulutus. Diabetes ei ole vaikuttanut koskaan Ainon urasuunnitelmiin.
–Minulla ei ole kovinkaan hyvä hoitotasapaino, mutta uskon, että opiskelun vuoksi säännölliseksi muuttuva elämänrytmi tuo muutoksen tähän.
Aino pääsi ylioppilaaksi viime joulukuussa. Sen jälkeen hänen elämänsä on ollut melkoista pyöritystä, jonka lomassa diabetes on päässyt usein unohtumaan. Lähikaupassa työskentelyn lisäksi Aino on muun muassa keikkaillut viulua soittavan pikkusiskonsa kanssa.
Neuvokas nainen ei tyytynyt lukemaan soluasunnoista kertovia kauhutarinoista vaan päätti ottaa selvää millainen kämppäkaveri toisella puolella Suomea olisi vastassa.
–Lähetin postikortin uuden kotini osoitteeseen ja kirjoitin vastaanottajaksi ”tuleva kämppis”. Sieltä vastattiin hyvin nopeasti ja selvisi, että kanssani tulee asumaan Pohjois-Pohjanmaalta restonomiksi opiskelemaan muuttanut ikäiseni tyttö. Nyt olemme jutelleet jo kaikesta mahdollisesta ja hän vaikuttaa todella mukavalta ihmiseltä.
Aino kertoi tulevalle asuinkumppanilleen heti myös diabeteksestaan. Kun Aino pääsee Jyväskylään, aikoo hän opettaa kämppäkaverilleen myös diabeteksen hätäensiavun.
–Minusta tuntuu turvallisemmalta muuttaa soluasuntoon, kuin että olisin muuttanut yksiöön. Sitä paitsi nyt minulla on siellä ainakin yksi kaveri.
Myös uusille luokkakavereille Aino aikoo kertoa heti kättelyssä diabeteksestaan.
–Aion suurin piirtein esitellä itseni niin, että ”Hei, olen Aino ja minulla on diabetes”. En ole koskaan salaillut diabetesta, enkä aio tehdä sitä nytkään.
"Hakaristi" ranteessa maailmalle
Aino haluaa kertoa kaikille diabeteksestaan myös ranteessa
olevan tatuoinnin avulla. Ihan kaikki eivät kuitenkaan ole sokeripalatunnusta
hahmottaneet.
–Tatuointiani on luultu niin Bemarin logoksi kuin hakaristiksikin, Aino nauraa.
Tästä huolimatta Aino ei ole koskaan törmännyt kovinkaan negatiivisiin kommentteihin diabeteksesta eikä siksi odota niitä kohtaavansa opiskelijaelämässäkään.
–Lähinnä tietämättömyys ärsyttää. Ihmiset luulevat, että olen saanut diabeteksen, koska olen syönyt liikaa karkkia ja sekoittavat 1 ja 2 tyypin helposti keskenään. Menen kuitenkin opiskelemaan sosiaalialaa, joten en usko, että kuulen tällaisia kommentteja.
Ymmärryksen puutetta Aino sen sijaan epäilee kohtaavansa omaperäisen murteensa takia. Siksi hän aikoo lähteä jo ennen koulun alkua Jyväskylään opiskelemaan sikäläistä murretta ja tutustumaan kaupunkiin.
–Ei kun eväät reppuun, reppu selkään ja menoksi, Aino hihkaisee.
