Diabeteksen historia

Diabetes ennen

Antiikin ajoista asti tunnettu nopea ja hidas diabetes

Diabetes ei ole vain nykyajan sairaus, vaan se on kuvailtu tarkasti jo pari tuhatta vuotta sitten. Kauan on myös tiedetty, että diabetesta on kahta lajia. Nykyään tosin jaottelu on niin tarkkaa, että erilaisia diabeteksia sanotaan olevan jopa kymmeniä.

Diabeteksen varhaisimmat tarkat kuvaukset ovat antiikin ajalta ajanlaskumme alkuvuosisadoilta. Kreikkalaiset antoivat sairaudelle nimen diabetes, joka tulee kreikan kielen sanasta diabaino, "kulkea lävitse". Huomattiin, että diabeetikot joivat paljon ja virtsasivat paljon, mutta neste ei imeytynyt ja potilaat "kuivuivat" eli laihtuivat pois.

Jo antiikin aikaan diabeteksesta tunnettiin kaksi muotoa, nopea ja hidas. Nopea johti pikaiseen kuolemaan, hidas "säästi uhriaan pidempään". 1700-luvulla elänyt englantilainen Matthew Dobson huomasi kokeissaan, että diabetespotilaan virtsa on sokeripitoista. Hän siis keksi ensimmäisen diabeteksen testausmenetelmän. 

Saksalainen Paul Langerhans löysi 1869 haiman saarekesolut, jotka nykyään tunnetaan Langerhansin solusaarekkeina. Näiden solusaarekkeiden merkitys selvisi kuitenkin vasta 1909, kun skotlantilainen Edward Sharpey-Schäfer ymmärsi, että saarekesolut tuottavat hiilihydraattien aineenvaihdunnalle välttämätöntä ainetta, joka kulkeutuu haimasta suoraan verenkiertoon. Sharpey-Scäfer nimesi aineen insuliiniksi (kantasana latinan insula, saari).

Charles H. Best ja Frederick Banting noin vuonna 1924.

1921 kaikki muuttui

Diabeteksen syy oli selvinnyt:  Langerhansin solusaarekkeissa oli vika, joka aiheutti insuliinin tuotannon loppumisen.

Lääkkeeksi kelpaavan haimauutteen kehittämien ei ollut helppoa. Korvaavan aineen tuottamista yritettiin ahkerasti, mutta vasta Frederick Bantingin ja Charles Bestin uuttera työ kesällä 1921 tuotti tulosta. He valmistivat ensimmäisen toimivan insuliinin koiran haimasta ja kokeilivat sitä koiraan, jolta oli poistettu haima. Katso 14.11.2021 pidetty suomenkielinen luento insuliinin keksimisestä.

Tammikuussa 1922 haimauutetta annettiin ensimmäisen kerran ihmiselle.

Teddy Ryder oli ensimmäisten insuliinia saaneiden ihmisten joukossa. Muiden sen ajan diabeetikkolasten tavoin hän oli riutunut ja kuolemaisillaan.

Tulokset olivat hyvät. Pian alettiin valmistaa nautojen haimoista insuliinia. Insuliinipistosten antaminen levisi nopeasti ympäri maailmaa. Suomeen insuliini saatiin 1923, ja 1925 Suomessakin alettiin valmistaa insuliinia.

1930-luvulla ymmärrettiin, että "nopea" diabetes on insuliininpuutosdiabetes ja "hidas" diabetes johtuu insuliiniresistenssistä eli insuliinin vaikutuksen heikkenemisestä. Ensimmäiset tehokkaat tablettilääkkeet tyypin 2 diabeteksen hoitoon saatiin 1950-luvulla, kun alettiin käyttää sulfonyyliureaa lisäämään insuliinintuotantoa.

Diabeetikon ruokavaliohoidon historiaa 

Osa niistä diabeetikoista, joita nykyään kutsutaan tyypin 2 diabeetikoiksi, selvisi hiilihydraatteja tiukasti välttämällä hengissä kohtuullisen pitkään, tosin lisäsairauksien vammauttamina. Tuon ajan tyypin 2 diabeetikoiden verensokeritasoista ei ole tietoa, sillä verensokeria pystyttiin mittaamaan vasta 1910-luvulla – ja silloinkin mittaus oli vaikea ja kallis prosessi, jota käytettiin vain tutkimustarkoituksiin.

Muutama kuukausi insuliinihoidon aloittamisen jälkeen Teddy Ryder näyttää hyvinvoivalta, tavalliselta lapselta.

Ne diabeetikot, joita nykyään kutsutaan tyypin 1 diabeetikoiksi, kuolivat varsin pian sairastumisensa jälkeen insuliinin puutteesta johtuvaan diabeettiseen koomaan, olipa ruokavalio mikä hyvänsä.

1800-luvulta alkaen, ennen insuliinin merkityksen keksimistä ja hormonin eristämistä eläinten haimoista, diabetesta hoidettiin joko nälkäkuurilla tai rasvakuurilla.

Nälkäkuurin kehitti amerikkalainen Frederic Allen. Ideana oli, että mitä vähemmän potilas söi, sitä pidempään hän eli, mutta kuoli lopulta nälkään.

Rasvakuuri oli nälkäkuuria yleisempi hoitomuoto Euroopassa. Rasvakuurissa rajoitettiin hiilihydraatteja mahdollisimman tiukasti, ja ne korvattiin rasvalla, niukkahiilihydraattisilla kasviksilla, alkoholilla ja joissakin dieeteissä oopiumilla. Lisäksi pidettiin ravinnottomia paastopäiviä.

Diabetekseen sairastunut lapsi tai nuori eli tuolloin diagnoosinsa jälkeen korkeintaan vuoden, puolitoista, vaikka olisi noudattanut hyvin tiukkaa dieettiä. Aikuisena tyypin 1 diabetekseen sairastunut saattoi elää nelisen vuotta.

Insuliinin keksimisen jälkeen nähtiin ihmeenomaisia parantumisia, kun luurangonlaihat lapset vahvistuivat muutamassa kuukaudessa terveiden lasten kaltaisiksi.

1970-luvun grammatiede

Hiilihydraattien osuutta diabeetikkojen ruokavaliossa pyrittiin rajoittamaan 1970-luvulle asti. Vielä tuohon aikaan diabeetikon ruokailu oli grammatiedettä: joka suupalan kalorit laskettiin ja ruuat punnittiin viiden gramman tarkkuudella.

Kaavamaiset rajoitukset on nyttemmin voitu poistaa insuliinien kehittymisen ansiosta ja verensokerin omaseurannan tultua mahdolliseksi. Nykyään ajatellaan, että hiilihydraattien osuus voi yksilöllisesti vaihdella ihmisen omien mieltymysten, energiankulutuksen sekä hoidollisten ja aineenvaihduntaan liittyvien seikkojen mukaan.