Roope Olenius
Vauhdilla kohti unelmauraa
Valloittavasti hymyilevä Roope Olenius tarttuu hetkeen ja elää täysillä. Nuori elokuvantekijä levittää iloa ja innostusta jo olemuksellaan.
Kyllä Olenius itkeäkin osaa. Lyhytelokuvassa Dia-Cide hän kyynelehtii hämmästyttävän aidosti elämään ja hoitoväsymykseen kyllästyneenä diabeetikkona. Mies teki opintojensa lopputyön itselle tutusta aiheesta.
Roope Olenius, 27, valmistui New York Film Academystä elokuussa 2013, koulunsa historian parhailla arvosanoilla. Ensimmäinen opiskeluvuosi kului New Yorkissa Manhattanilla. Kaksi seuraavaa vierähti Los Angelesin Hollywoodissa, missä kampus sijaitsee Universal Studiosien ja Warner Brosin välissä. Maailmankuulujen filmistudioiden moniin tapahtumiin alan opiskelijat pääsevät mukaan.
– Opintojen päätyttyä palasin kotimaahan. Halusin vaihteeksi olla lähellä kotiväkeä ja isovanhempia, ja toisaalta päästä näyttämään naamaani Suomen kentällä.
Vakituisesti näyttelijä ei ole asettunut minnekään.
– Kavereitten kesken on vitsailtu, että olen koditon. ”Koteja” on nyt monta, läheisiä asuu Porissa, isovanhempia Tampereella ja Vantaalla. kavereita melkein joka toisessa kylässä. Sama matkalaukku, jolla palasin Amerikasta, on koko ajan lähtövalmiudessa.
Porissa syntynyt Olenius muutti jääkiekkoharrastuksen takia 15-vuotiaana yksin Tampereelle.
Kiirettä pitää
New York Film Academy tarjosi opiskelijalle käytännönläheiset eväät valmistumisen jälkeiseen arkeen:
– Viimeinen puoli vuotta valmensi siihen, miten menestyä koulun jälkeen, Olenius kiittää.
Heti kotiinpaluun jälkeen alkoi tipahdella töitä, viikon sisällä tuli muutama mainos. Jo Los Angelesissa hän alkoi kirjoittaa uutta lyhytelokuvaa, joka on nyt purkissa ja jälkityöstössä. Joulukuussa tuli tieto isosta roolista pitkässä elokuvassa Bunny the Killer Thing. Kauhukomediaa kuvattiin alkuvuonna Kainuun seudulla puolitoista kuukautta putkeen.
Allakka on täyttynyt sen verran mukavasti, että pohjoisen työviikkoina piti muutamiin kyselyihin ja mainoskuvaksiin sanoa aikataulusyistä ”kiitos ei”. Kun Bunny the Killer Thingin kuvaukset päättyivät tiistaina, keskiviikkona näyttelijä ajoi etelään, ja oli taas torstaina kameran edessä, Samuli Valkaman ohjattavana.
– Hiano siirtymä, hän myhäilee leveällä Tampereen kiälellä. – Seuraavaksi menen J-P Siilin eteen tv-sarjan kuvauksiin. Kiirettä pitää.
Olenius muistuttaa, etteivät moiset jutut itsekseen tapahdu, vaan vaativat kovaa työtä.
– Ehkä päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Kun aikanaan lähdin ulkomaille opiskelemaan, otin tiettyjä riskejä. Nyt olen saanut samalla mitalla takaisin.
Kansainvälinen ura kiehtoo, loppuelämän asuminen ulkomailla ei niinkään.
– Suomessa on hyvä olla ja pitää kotia, mutta elokuva-alalla täällä voi päästä vain tiettyyn pisteeseen. Toivon, että minulla on mahdollisuus matkustaa paljon, sillä se on nopein tie oppimiseen. Ajattelen aktiivisesti, mitä teen elämälläni ja mitä haluan saavuttaa.
Mitä sinä tahdot tehdä elämälläsi?
– Olen idealisti, haluan muuttaa maailmaa, Roope Olenius kuittaa leveän hymyn kera.
Sipulin kuorintaa
Elokuva-alan opiskelu Amerikassa oli nuoruuden unelma, jonka toteutumista kaksivuotiaana diagnosoitu diabetes ei estänyt.
– Opiskelun jälkeen menen älyttömällä draivilla, ehkä seuraava iso etappi vasta muotoutuu. Totta kai mielessä pyörii myös ikään liittyviä perinteisiä arvoja, kuten minne joskus perustaa kodin tai mitä aikuisuus oikeasti on. Toisaalta uravalinnassa on se hyvä piirre, ettei tarvitse koskaan olla liian aikuinen.
Roope Olenius ei välitä pohtia, missä näkee itsensä 10 vuoden päästä.
– Olen erittäin tavoitteellinen tyyppi, mutta tuollaiset kymmenvuotissuunnitelmat ovat hullunkurisia. Jos jotakin haluat, sinun on saman tien laitettava tikkua ristiin sen eteen. Jos teet juuri omaa juttuasi, uskomattomimmat asiat tulevat yleensä vastaan nopeasti.
– Katselen ihmiselämää ja elämän tarkoitusta kuin sipulia. Kun kasvaa tarpeeksi ihmisenä, lähtee aina yksi kuori pois. Vasta lopuksi pääsee keskipisteeseen. Haluan, että se on yllätys myös itselleni. Jos kurkottelee jotakin kaukaisuudessa olevaa, helposti ohittaa paljon sitä, mitä on matkalla. Elämän kauneutta.
Asenteesta kiinni
Oravanpyörämeininki Roope Oleniusta kauhistuttaisi.
– Onneksi jokainen päiväni on erilainen. Yhtenä päivänä herään viideltä kuvauksiin, toisena saan nukkua vähän sisään. Joskus on 10 tuntia tapaamisia, toisena olen 15 tuntia kameran edessä.
Diabeteksen hoitoon rytmi tuo ajoittain haasteita.
– Kieltämättä päässä vähän soi, olen kuitenkin jo niin pitkään sairastanut. Välillä on ristiriitaisiakin tunteita. Nykyään puhutaan paljon siitä, että aletaan löytää syitä diabeteksen puhkeamiseen, uusia hoitoja ja muuta. Niistä ei välttämättä ole aiemmin sairastuneille hirveästi hyötyä. Sitä miettii, että okei. Kun ratkaisu keksitään, unohdetaanko sitten kokonaan, miten me olemme joutuneet sairastamaan.
Vaikka tiede ratkoo ongelmia, Oleniuksen mielestä pitää muistaa, että kaikelta ikävältä ihmiskuntaa ei mikään pelasta.
– Aina ilmaantuu uusia ongelmia. Voi elää täysillä siihen asti, kun on kuollut tai vaihtoehtoisesti olla puolikuollut läpi koko elämänsä. Aika on arvokasta. Voimme syyttää muita pahasta olostamme, mutta lopulta on oma päätös, miten elämään asennoituu.
Pienen filosofoinnin jälkeen tuttu hymy palaa kasvoille.
– Siinähän minulla on riittävästi motiivia tehdä Dia-Cide-lyhytelokuvasta pitkää!
Huolenpitoa instrumentista
Murrosiässä hoitotasapaino heitteli nykyistä enemmän.
– Stressi vaikuttaa välillä tosi kovasti ja nostaa verensokereita. Tosin kaikki stressi ei ole pahasta, siihen liittyvä mielihyvä voi olla kymmenkertainen. Keho on kokonaisuus, mieli osa sitä, ja balanssi tärkeää. Vaikka kuinka hyvin ja rutiininomaisesti hoitaisi itseään, mutta ei ole iloinen tai onnellinen, homma ei toimi.
Roope Olenius kuuntelee herkällä korvalla omaa kehoaan. Itsestä huolehtiminen, ruokavalion säätäminen ja sellaiset jutut kiinnostavat. Näyttelijän työ on auttanut tunnistamaan oman olotilan nopeasti.
Liikuntaa Olenius on harrastanut koko ikänsä. Koska keho on instrumentti, siitä täytyy pitää huolta.
– Skippaan eineshyllyt, karkit ja mättöruuat jäävät väliin. Kun on diabetes ja kahdeksanvuotiaasta asti ollut lisäksi keliakia, kiinnitän huomiota myös vitamiineihin ja mineraaleihin. Molemmat sairaudet vaikuttavat niiden imeytymiseen ja saantiin ruokavaliosta.
– Nuoruuden ajoittaisia depiskausia ei enää ole, olen oppinut hyväksymään itseni. Ehkä alitajuisesti hakeuduin näyttelijäkouluunkin, koska oli tarve ymmärtää itseään ja ympärillä olevaa maailmaa, hakea omaa paikkaansa.
Diabeteksen hoitaminen ei New Yorkissa ja Los Angelesissa ollut sen kummempaa kuin kotona Tampereella. Kaikki tarvittavat lääkkeet opiskelija vei aina mukanaan Suomesta Yhdysvaltoihin.
– Kerran sain vaikean ruokamyrkytyksen, ja opin, ettei amerikkalainen terveydenhoito toimi samalla tavalla kuin suomalainen. Sairaalakulujen ja muiden kanssa oli aika säätäminen, Mielenkiintoinen kokemus, mutta siitäkin selvittiin.
Tunnemyrskyn läpi
Opintojen lopputyöhön Roope Olenius esitteli useita vaihtoehtoisia aiheita.
– Koululta tuli painetta, että täytyy olla henkilökohtaisempaa. Olin ajatellut säästää diabeteksen johonkin myöhempään, mutta päätin tarttua siihen jo nyt. Kun tein taustatyötä, monilla verkkosivuilla nousi esiin tieto, kuinka diabeetikolla on 50 prosenttia kovempi riski sairastua vakavaan masennukseen. Fakta tuli yllätyksenä, vaikka tiesin, että insuliinien vetäminen ja verensokerit vaikuttavat mielen tasapainoon.
Ikinä ennen Olenius ei ollut edes käynyt kyseisillä nettifoorumeilla.
– Eräässä kommentissa juuri 18 vuotta täyttänyt tyttö kertoi edellispäivänä tuupanneensa itseensä 15 kynää tyhjäksi ja olevansa yhä hengissä, mutta lopen väsynyt sairauden hoitamiseen. Pystyin samaistumaan vuodatukseen, ja rupesin miettimään, miksei tästä puhuta tai asialle tehdä mitään.
Niin Olenius alkoi kirjoittaa diabeteksesta.
– Se oli ehkä raskain osuus elokuvanteossa. Ensimmäistä kertaa elämässäni annoin itselleni luvan käydä kaikkia sairastamiseen liittyviä tunteita läpi. En tuominnut ajatteluani, vaikkei se ollut suoraan sitä, mitä itse elämässäni sillä kohtaa koin. Ne olivat sellaisia pakattuja vanhoja tuttuja.
Suu auki!
Vaikka Olenius suuntaa Dia-Cide-lyhytelokuvan ennen muuta diabeetikoille ja heidän perheenjäsenilleen, sen katsominen avartaa myös kaikkia muita.
– Hyvin harvoin diabetesta näkee elokuvissa tai tv-sarjoissa sellaisena kuin se oikeasti on. Salkkareissa tyyppi menee shokkiin ja häntä pelastetaan pistämällä lisää insuliinia. Halusin näyttää aidosti, mitä diabetes on ja miten ne jutut oikeasti tapahtuvat.
Dia-Cide kuvaa periaatteessa sairauden varjoisaa puolta, mutta ydinviesti on valoisa, toivoa herättävä.
– Kun ihminen pääsee itsensä yli, apua on tarjolla. Siitä halusin kertoa.
”Sä et voi tietää mitään mun sairaudestani”, puuskahtaa päähenkilö tyttöystävälleen, joka ilmestyy yllättäen sairaalaan amputoitua potilasta katsomaan.
– Moni yrittää viimeiseen asti vakuuttaa itselleen, että pärjään enkä tarvitse apua. Diabeetikot opetetaan olemaan itsenäisiä, koska sairauden kanssa on vain pärjättävä. Se kääntyy helposti siihen, ettei ole lupaa tai aihetta pyytää apua. Kun sanoo ääneen, ettei jaksa, tajuaa itsekin, että tilanteelle täytyy tehdä jotakin.
Hoitoväsymystä olisi voinut kuvata myös ilman jalan amputointia.
– Lopputyössä oli käytettävä elokuvallisia ratkaisuja. Piti pystyä sekä tarinankertojana että näyttelijänä näyttämään muutakin kuin masentuneisuutta. Amputaatio oli luonnollinen valinta, koska sokeutuminen, raajojen menettäminen ja muut lisäsairaudet kuuluvat diabeteksen komplikaatioihin.
Todennäköisesti jokainen pitkään sairastanut joskus miettii lieveilmiöitä.
– Ehkä amputaatioratkaisu oli samalla alitajuista pelkoa. Olen itse sairastanut pian 25 vuotta, ja jossakin vaiheessa lisäsairauksia todennäköisesti tulee. Diabeteksen kanssa käsi kädessä kulkevat masentuneisuus ja komplikaatiot. Ne ovat samaa negatiivista taakkaa, josta ei paljon puhuta tai jota mielellään peitellään.
Kun Roope Olenius kirjoittaa pitkää elokuvaa diabeetikkonuorukaisen henkilöhahmon ympärille, lyhytversion perusteella hän tietää, mitä tekee toisin ja mitä ehdottomasti jättää mukaan.
– Saman sanoman säilytän, haluan lopettaa positiiviseen nuottiin.
Loppukeväällä Olenius on menossa Cannesiin markkinoimaan Bunny the Killer Thingin lisäksi molempia diabetes-aiheisia elokuviaan. Dia-Cideä on tarkoitus lähettää useille festareille ympäri maailmaa.
Arvokasta elämää
Roope Oleniuksen yksi unelma on täyttynyt, elokuva-alan opiskelu Yhdysvalloissa. Nyt hän kokeilee siipiensä kantavuutta näyttelijänä ja elokuvantekijänä. Millaisia terveisiä lähetät juuri diabetes-diagnoosin saaneelle teini-ikäiselle?
– Diabetes ei ole ylitsepääsemätön juttu. Sitä paitsi tässä on myös positiivisia puolia. Ellen olisi jo pienenä sairastunut, tuskin eläisin näin säännöllistä elämää ja olisin yhtä valveutunut itseni hoitamiseen. Diabetes opettaa arvostamaan elämää.
Oleniuksen mielestä diabetes on este tai hidaste vain sillä kohtaa kuin itse antaa sen olla.
– Usein on taipumus nähdä asioissa vain pahoja puolia, synkistelyssä suomalaiset ovat erittäin taitavia. Jokaisella on kuitenkin jokin taakka tai oma huono puoli, oli diabetesta tai ei.
Ikävät asiat tulevat, jos ovat tullakseen.
– Kun elät hetkessä täysillä, luultavasti myös voit paremmin. Tällainen asenne on minusta kokonaisvaltaista ja vastuullista itsestä huolehtimista.
Roopen elokuva nähtävillä YouTubessa: Dia-Cide lyhytelokuva
Seuraa Roope Oleniuksen uraa www.roopeolenius.com
Roope Olenius
- s. 1987
- Valmistui elokuvanäyttelemisen kandidaatiksi New York Film Academystä 2013
- Teki lopputyönään lyhytelokuvan diabeteksesta, Dia-Cide
- Näyttelee, käsikirjoittaa ja tuottaa
- Ensimmäinen pitkän elokuvan iso rooli kauhukomediassa Bunny the Killer Thing, joka tulee ensi-iltaan loppuvuonna 2014
- Motto: Aika on arvokasta. Asennoitumisen elämään voi itse päättää.
Roopea jututettiin keväällä 2014. Juttu on julkaistu myös Diabetes-lehdessä 3/3014.