Yli 50 vuotta diabeteksen kanssa
50 vuoden ja 100 000 pistoksen jälkeen
Lomaa rautanauloista
Aapo Vainio Suolahdesta näyttää Diabeteskeskuksessa nappia olkavarressaan. ”Tämä on helppoa kuin lomalla olisi, ei tarvitse aina sormen päästä pistää”.
Vieressä Hilkka Ollikainen Porvoosta laskee pistäneensä itseään yli 100 000 kertaa diabetesuransa aikana, tutkii kiinnostuneena Aapon Libreä ja tuumaa, että hänkin ehkä vielä pyytää tuollaista.
Keskustelukumppaneina ovat nyt todelliset diabeteksen raskaan sarjan ammattilaiset, sillä molemmat ovat sairastaneet tyypin 1 diabetesta yli 50 vuotta. Mutta koskaan ei niin hyvä voi olla, etteikö jotain uutta oivaltaisi Diabetesliiton Virkeyttä hoitoon -kurssilta eläkeläisille ja läheisille.
”Täällä kurssilla ollaan kolmannen kerran molemmat. Minä opettelin täällä aiemmin kynän käytön”, Vainio kertoo. Ollikainen kiittelee kursseilta saatavia uusia ideoita ja vertaistukea. Tuntuu hyvältä saada jutella asioita ymmärtävien kanssa. Ja puhua vaikka vanhoista ajoista.
”Pitkään oli se ajatus, että diabeteksen kanssa ei elä pitkään. Ja kun menin töihin kehitysvammaisten lastenkotiin ja olisin halunnut opiskelemaan apuhoitajaksi, ylihoitaja sanoi, ettet ikinä tule pääsemään kouluun etkä tule saamaan työpaikkaa.”, Ollikainen muistelee.
Paljon tätä valoisammin ei alkanut Vainionkaan diabetestaival.
”Minut vietiin 60-luvulla 13-vuotiaana kunnanlääkärille, kun joulun aikaan vaan join ja join vettä janooni. Lääkäri ja isä kuiskivat siinä. Isä kysyi, kauanko saisin elinaikaa. Lääkäri kuiskasi takaisin, että 20 vuotta. Kaikkein pahinta oli, että kuulin tämän ja olin juuri tulossa murrosikään. Se alkoi synkästi”, Vainio huokaisee.
”Eikä minua huolittu edes kutsunnoissa armeijaan. Se tuntui pahalta, kun kaverit pääsivät ja minä en. Sellainen on paljon vaikuttanut elämään. En minäkään kertonut kavereille. Yhdellä leirillä pistin salaa kiinni pönkätyn oven takana. En kehdannut keittää piikkejä, säilytin niitä vastoin ohjeita kaksi viikkoa spriissä. Kaverit ihmettelivät, miksi huoneessa haisi viinalle”, Vainio lisää.
”Meitä ei arvostettu, ovia on sulkeutunut”, Ollikainen nyökyttelee.
Piikit kattilassa, lapsenteosta varoitettiin
Diabeteksen hoito on muuttunut aivan toisenlaiseksi puolen vuosisadan takaisista ajoista.
”Silloin pistettiin rautanauloilla. Niitä keitettiin alumiinikattilassa ja piikkejä piti teroittaa, kun ne tylsyivät kattilassa pomppiessaan”, Vainio kertoo.
Ollikainen sairastui diabetekseen 58 vuotta sitten. Hän on saanut kaksi lasta, joista ensimmäinen kuoli sydänsairauteen jo pienenä.
”Lääkäri sanoi minulle silloin, että lapsia teet omalla vastuullasi. Se tuntui voimakkaasti hylkäämiseltä.
Ensimmäinen lapsi kuoli pienenä mutta nyt 47-vuotiaalla pojalla on jo itsellään kolme lasta, kaikki terveitä”, Ollikainen kertoo.
”Se pelko oli voimakas, kun oli hankkimassa lapsia. Että onko oikeus tehdä lapsia ja että eikö pitäisi leikata pallit pois. Silloin 70-luvulla oli syyllistäminen ja itsensä syyllistäminen vallalla”, Vainio säestää. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa voivat kuitenkin hyvin ja ovat terveitä.
”Töissä salasin”
Vaikka työelämässä ovia sulkeutuikin, molemmat jäivät eläkkeelle mieluisista töistä. Ollikainen oli seurakunnalla töissä ylivahtimestarina ja 1 500 työntekijän pääluottamusmiehenä. Vainio työskenteli Äänekosken Valion meijerillä vuodesta 1967.
”Töissä salasin 30 vuotta, että minulla on diabetes. Eväät oli aina mukana ja kävin pistämässä vessassa, silloin 20 vuotta sitten oli vain yksi pistos päivässä. Töissä käytin aina sokeria kahvin kanssa ja tasasin tilannetta kävelemällä paljon töissä”, Ollikainen tunnustaa.
”Kyllä minä annoin ymmärtää, että jos löytävät minut pökertyneenä lattialta, pitää hälyttää apua. Joskus minua vietiinkin piipaa-autolla”, Vainio puolestaan muistelee.
Niin kauan selviät, kun muistat syödä, Ollikainen muistuttaa ja kertoo kaikkien aikojen hypostaan.
”Kerran minulla on mennyt nollille. Siitä on kymmenen vuotta. Oltiin saaressa. Oli kiire marjaan ja tein väärin, pistin ensin ja rupesin sitten mittaamatta keittämään puuroa. Kun mies tuli kalasta, lojuin lattialla. Puuro oli valmista mutta en ollut syönyt sitä. Kuopiosta tuli helikopteri saareen, sain ensiapua ja ambulanssi haki minut sitten rannasta. Lukema oli 0,4.”
Mutta miten kävikään?
Entisaikoja ajatellessaan Vainio kertoo ilmapiirin olleen aika negatiivista. ”Meitä ei oikein huolittu mihinkään. Ei saanut harrastaa mitään ja aina vedettiin vähän mattoa alta.”
”En saanut riippuliitää enkä syväsukeltaa, kaikkea muuta olen kyllä tehnyt. Kaikesta on selvitty oikealla asenteella. On ollut seikkailurikas elämä, ja elämä on ollut selviytymistä ja selviytymistä”, Vainio hymyilee. Vauhtia mies on pitänyt yllä muun muassa moottorikelkkailemalla, ja onpa hän jopa huipputason surffari.
Kaiken koetun jälkeen näyttääkin tapahtuneen jotain ihmeellistä: yli puoli vuosisataa sairastetun sokeritaudin, rautanauloilta tuntuneiden piikkien, syrjään jäämisen pettymysten ja sepelvaltimotaudin seuraamusten jälkeen molempien katseeseen näyttää syttyneen koko huoneen valaiseva lämmin hymy, eikä kaksikon valoisa elämänasenne voi jäädä keltään huomaamatta.
Hyvän elämän resepteinä Ollikainen ja Vainio listaavat ainakin vertaistukihenkilönä olemisen, yhdistystoiminnan, hieronnassa käymisen, marjastuksen ja sienestyksen, polttopuiden teon, kuorolaulun, sisarusten tapaamisen ja sokerina pohjalla isovanhemmuuden.
”Pappana olo on parasta!”
Hilkan ja Aapon ohjeita pitkälle diabetestaipaleelle
- Mittaa! Täsmää insuliinin määrät oikeiksi, jos olet monipistoshoidossa.
- Älä ole kuitenkaan liian herkkä kyttäämään, ettet hermostu. Jatkuvasta mittaamisesta voi tulla rasite. Sairaspäivinä täytyy kyllä seurata tarkasti.
- Ennakoi. Pidä mukana eväitä, mittari ja pikainsuliinit.
- Liiku. Hilkka: ”Minulla on 52 rappusta. Niitä kävelen pari kertaa, jos on liian ylhäällä.”
- Kiitä Luojaasi.
- Sitkeyttä tämä vaatii.
Hilkka Ollikainen Porvoosta ja Aapo Vainio Suolahdesta osallistuivat 30.1.-3.2.2017 Diabetesliiton Virkeyttä hoitoon -kurssille eläkeläisille ja läheisille Tampereella. Molemmat ovat olleet aktiivisia diabetesyhdistyksessä ja pitkäaikaisia Diabetes-lehden lukijoita. Ollikaisella on ollut diabetes 58 vuotta ja Vainiolla 56 vuotta.
Arkiliikunta on Matti Juvan hyvän elämän salaisuus
Katso video Matti Juvasta. Hän sairastui tyypin 1 diabetekseen 7-vuotiaana, yli 60 vuotta sitten. Videon alta löydät myös linkin Matti Juvan haastatteluun, joka on julkaistu Diabetes-lehdessä.
- Minua hoitanut lääkäri totesi, että tulimme viime hetkillä. Diabeteksen oireet olivat olleet vahvat jo jouluna, Juva muistelee.
Matka pientilalta Pyrrilästä lääkärin luo Turkuun oli hankala. Pienen pojan diabetes vaati seurantakäyntejä sairaalassa kuukauden välein, ja reissuun oli usein lähdettävä jo ennen aamukuutta.
Jos oli matkanteko sairaalaan raskasta, sitä oli myös Matti Juvan koulunkäynti.
- Verensokerini romahti iltapäivisin, jotka olivat yhtä pitkää hypoa. Olin kuin toisissa maailmoissa, ja koulutyö kärsi. Erityisesti matematiikka oli minulle alkuun vaikeaa, myöhemmin koulu alkoi sujua paremmin.
Lue Matti Juvan haastattelu Diabetes-lehdestä