”Miten ihmeessä taas unohdin?”
Pirita Salomaa
15-vuotias Viki Saikkonen on välillä ankara itselleen. Jos ateriainsuliini unohtuu pistää, ja sokerit karkaavat ylämäkeen, voi diabetesmasennus ottaa vallan.
Lohjalainen Viki Saikkonen sairastaa tyypin 1 diabetesta. 7-vuotiaana sairastunut Viki kertoo diabeteksen hoidon sujuneen aluksi hyvin, kun äiti auttoi kaikessa. Mutta oman hoitovastuun lisääntyminen toi mukanaan haasteita.
– Aloin huolehtia omahoidostani enemmän ehkä noin 10-vuotiaana ja koulussa minulla oli apuna avustaja. Aika pian alkoi kuitenkin jyrkkä alamäki eli aloin käytännössä unohtaa ateriainsuliinin pistämisen, insuliinipumppua käyttävä Viki kertoo.
Tällä hetkellä Viki sanoo tilanteensa olevan kohtuullisen hyvä, ihan pohjalla hän kävi yläkoulun alkaessa 13-vuotiaana.
– Elämässä ja koulussa tuli eteen kaikkea muuta ja avustaja ei enää ollut tukenani, Viki arvelee syitä siihen, miksi hankalin tilanne osui juuri tuohon elämänvaiheeseen.
Omasta hengestä kyse
Viki kertoo miettineensä paljon, miksi ateriainsuliinin muistaminen on ollut – ja on yhä –hänelle vaikeaa.
– Mulle on tullut siitä tosi tyhmä olo. En ole voinut ymmärtää, miksi taas jätin inskan pistämättä, vaikka siinä on kyse mun hengissä pysymisestä.
Seurauksena on ollut diabetesmasennus, kuten Viki hoitoväsymystä kutsuu.
Hetkellistä helpotusta tilanteeseen ovat tarjonneet diabetesta sairastaville tarkoitetut leirit sekä muutkin leirit.
– Olen huomannut, että kiinnitän niillä ollessani ihan eri tavalla huomiota omahoitoon. Tai no, ainakin leirien aluksi. Kun leireilystä tulee rutiinia, tahtoo inskan annostelu taas alkaa unohtua.
Rutiinien luominen ja niistä kiinni pitäminen saattaisi kuitenkin Vikin mielestä olla yksi keino, jonka avulla diabetesta sairastavan nuoren vanhemmat voisivat tukea lastaan omahoidossa.
– Ainakaan moittimisesta ei ole hyötyä. Kyllä nuori tietää itsekin, että ei ole toiminut niin kuin olisi pitänyt. Minäkään en todellakaan jätä inskaa laittamatta tahallani.
Ihan tarpeeksi pelottavaa
Vikin pitkäaikaissokeri on kaikesta huolimatta pysynyt kohtuullisen hyvällä tasolla.
– Varmaankin siksi, että pistän ateriainskan viimeistään sitten, kun sokerit ovat jo hypänneet korkealle. Mutta verensokerien vuoristoradan takia aikani tavoitealueella on aika kaukana tavoitteesta, TIR on pahimmillaan ollut noin 40.
Hoitopaikassa Vikin tilanteeseen ei ole juuri puututtu.
– Mutta olen kiitollinen siellä saamastani lempeästä kohtelusta. Kannustaminen on paljon parempi juttu kuin vaikkapa pelottelu.
Lisäsairaudet ja henkeä uhkaava pitkäaikaissairaus ovat Vikin mielestä ihan riittävän pelottavia asioita jo muutenkin.
– Olen miettinyt, miten pärjään diabetekseni kanssa esimerkiksi sitten, kun muutan omilleni. Toivon, että voisin ainakin aluksi asua jonkun tutun kanssa. Lemmikin hankkiminenkin voisi lisätä turvallisuuden tunnetta.
Viki haaveilee arkkitehdin työstä.
– Jos minulla ei olisi diabetesta, voisin pyrkiä myös vakipalvelukseen armeijaan.
Huomio hyvään
Kun omahoito sujuu hyvin, osaa Viki palkita itseään siitä.
– Harrastan kirppistelyä eli kirpputoreilla käyntiä. Saatan tehdä jonkin ostoksen palkinnoksi esimerkiksi silloin, kun TIR on hyvä tai olen onnistunut omahoidossa vaikkapa kaverin synttärien vieton yhteydessä.
Viki viettää aikaa myös oman bändinsä kanssa ja hänen elämäänsä kuuluvat myös partio- ja jalkapalloharrastus. Diabeteksen kanssa jaksamista tukevat hyvät kaverisuhteet.
– Käsittelen tunteitani juttelemalla poikaystäväni ja kavereideni kanssa. Se auttaa, vaikka heillä ei itsellään olekaan diabetesta.
Lue lisää nuoren hoitomotivaatiosta