Liikunnan iloa etsimässä
Tuija Manneri
Miksi toiset ihmiset nauttivat liikunnasta ja toisille se on ikävää pakkopullaa? Tähän vaikuttavat muun muassa perintötekijät, persoonallisuus ja lapsuuden kokemukset, vastaavat asiantuntijat.
Geeniperimä vaikuttaa osaltaan siihen, miten mukavalta liikunta ihmisestä tuntuu. Liikunnasta voi kuitenkin oppia pitämään myös ilman siihen kannustavia geenejä.
Joistakin liikunta tuntuu nautinnollisemmalta kuin toisista. Samoin yhden kunto paranee nopeammin kuin toisen, vaikka molemmat liikkuisivat saman verran. Tämän tosiasian liikunta- ja terveysammattilaiset ovat alkaneet viime vuosina ymmärtää yhä paremmin.
– Samalla on vahvistunut tieto siitä, että kokemus liikunnan nautinnollisuudesta on yhteydessä geeniperimään, kertoo terveysliikunnan professori Olli J. Heinonen Paavo Nurmi -keskuksesta ja Turun yliopistosta.
Geenien vaikutuksesta liikuntakokemukseen tiedetään kuitenkin toistaiseksi varsin vähän.
– Geenien vaikutus voi näkyä esimerkiksi siten, että joku väsyy liikunnassa helpommin kuin joku toinen, vaikka molempien kunto olisi periaatteessa sama, projektitutkija Tiia Kekäläinen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta mainitsee.
Perimän vaikutuksesta saattavat kertoa myös ne tutkimustulokset, että sama harjoitusohjelma ei vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Joidenkin kunto paranee enemmän kuin toisten.
– Jos kuitenkin ne, joilla hyödyt jäivät pienemmiksi, harjoittelivat enemmän tai kuormittavammin, liikunta toi heillekin samanlaiset hyödyt, lisää tutkijatohtori Eero Haapala Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja Itä-Suomen yliopiston biolääketieteen yksiköstä.
Geenit eivät silti koskaan kerro koko totuutta.
– Eri tutkimuksissa perimän arvioidaan selittävän liikunta-aktiivisuudesta tai liikuntakokemuksen miellyttävyydestä noin kolmanneksen tai puolet. Eli geenien lisäksi liikuntanautintoon vaikuttavat monet muutkin asiat, Tiia Kekäläinen muistuttaa.
Juuret vievät lapsuuteen
Lapsuuden liikuntakokemukset heijastuvat usein siihen, miten paljon liikunnasta myöhemmin pitää.
– Tutkimuksista tiedetään, että jos lapsena liikkuu paljon, todennäköisesti liikunta säilyy elämässä runsaampana aikuisenakin. Liikunnasta voi tulla kiva asia, jos vanhemmat kuuntelevat, mistä lapsi todella on kiinnostunut ja järjestävät siihen mahdollisuuksia. On tärkeää, että lapsi liikkuessaan tuntee, että hän pystyy, osaa, oppii ja onnistuu, Eero Haapala kuvailee.
Myös persoonallisuus vaikuttaa siihen, miten kukin meistä liikuntaan suhtautuu. Tutkimusten mukaan esimerkiksi ryhmäliikunnasta pitävät eniten ne, jotka saavat persoonallisuuden piirteitä mittaavassa testissä korkeita pisteitä ulospäin suuntautuneisuudessa. Kielteisiin tunteisiin, masentuneisuuteen ja ahdistukseen taipuvaiset sen sijaan liikkuvat muita vähemmän ja harrastavat mieluiten kevyitä lajeja.
– Geenien vaikutus liikuntakokemukseen voi näkyä sitäkin kautta, että geenit vaikuttavat osaltaan myös persoonallisuuteen, Tiia Kekäläinen pohtii.
Kohti liikkuvaa elämäntapaa
Liikuntanautinnon ja geeniperimän yhteys on tärkeä tieto sekä liikkujalle itselleen että häntä liikkumaan kannustavalle lääkärille tai hoitajalle.
– Tieto tarkoittaa, että esimerkiksi vähän liikkuvalle ja ehkä ylipainoiselle kakkostyypin diabeetikolle ei voi hoitopaikassa vain sanoa, että sinun pitää liikkua enemmän. On myös pysähdyttävä miettimään, millaisesta liikunnasta juuri tämä ihminen voisi nauttia ja millaista liikunnallista aktiivisuutta hän voisi arjessaan helposti toteuttaa, Heinonen korostaa.
Hän vertaa asiaa ruokaan: kaikille voi suositella terveellisiä hedelmiä, mutta jonkun mielestä kiivi on hyvää ja toisen mielestä kamalaa. Siksi kaikkia ei voi kehottaa ostamaan kiivejä, eikä esimerkiksi uimaan pitäisi patistaa ihmistä, joka tuntee vartalonsa paljastamisen uimahallissa epämukavaksi.
Vähän liikkuvalle ihmiselle tieto geenien vaikutuksesta voi tarkoittaa sen oivaltamista, että on ihan normaalia ja ymmärrettävää, ettei hän tunnu saavan liikunnasta samaa riemua kuin jotkut muut. Ja että jokin liikkumisen tapa saattaisi silti tuntua hänestä hyvältä, ja sitä kannattaisi etsiä.
– Viisasten kivi liikunnanilon löytämiseksi on se, että ensin sisäistää ajatuksen liikunnan merkityksestä terveydelle ja sitten löytää liikuntamuotoja, jotka saisivat ottamaan liikkumisen elämäntavaksi, Heinonen rohkaisee.
– Liikuntaa voi oppia pitämään kivana, vaikka olisi saanut siihen niin sanotut huonot ”nauttimisgeenit”, Haapala lisää.
On mahdollista, että jos liikunta tuntuu mukavalta, se voi pitkällä aikavälillä lisätä liikunnalliseen elämäntapaan sitoutumista.
Paras laji löytyy kokeilemalla
Liikkumisen ilossa on pitkälti kyse oman sisäisen liikuntamotivaation löytämisestä.
– Kun ihminen liikkuu omasta halustaan eikä ulkoisesta pakosta, hän todennäköisesti jatkaa liikunnan harrastamista ja nauttii siitä, Tiia Kekäläinen sanoo.
– Sisäistä motivaatiota voi lähteä etsimään esimerkiksi sitä kautta, että ajattelee liikunnan auttavan diabeteksen hoitoa: eli aina kun käyn vaikka kävelemässä, teen hyvää sokeritasapainolleni ja itselleni, Olli J. Heinonen vinkkaa.
Sopivia liikuntatapoja itselleen etsivän kannattaa miettiä myös sitä, mikä parhaiten luonnistuisi hänen arkikuvioissaan. Mikä sopii hänen kunnolleen, terveydentilalleen, päivärytmiinsä ja kukkarolleen? Entä asuinpaikan, alueen liikuntatarjonnan ja kulkuyhteyksien kannalta? Jos esimerkiksi liikuntakeskuksiin on pitkä matka, kotipihasta voi ehkä päästä kivalle kävelylenkille. Eikä kävely maksa mitään.
Uusia liikuntamuotoja kokeilemalla voi myös löytää mukavia yllätyksiä. Tiia Kekäläinen havaitsi tutkimuksessaan, että kun 65–75-vuotiaat kokeilivat säännöllistä voimaharjoittelua yhdeksän kuukautta, heistä puolet jatkoi salilla käymistä myös tutkimuksen jälkeen. Toistuvan harjoittelun myötä he oppivat pitämään liikuntamuodosta, jota eivät olleet koskaan harrastaneet.
– Harjoittelun lopettaneista osa kertoi valitsevansa mieluummin kestävyysliikunnan kuin salitreenin ja osa halusi liikkua ulkona eikä sisällä.
Samat asiat eivät siis motivoi jokaista, mutta pohtimalla ja kokeilemalla voi löytää oman liikuntakannustimensa. Yhdelle sitä voi olla liikkuminen luonnossa, joku toinen saa puhtia, kun voi erilaisilla laitteilla mitata suorituksiaan ja kehittymistään. Joillekin tärkeää on sosiaalisuus eli kavereiden liikuntaseura, kun taas toiset liikkuvat mieluiten itsekseen.
– Liikuntaa ei myöskään välttämättä tarvitse erityisesti harrastaa, tutkijakolmikko muistuttaa.
– Sekin riittää, että lisää arkeensa pieniä, päivittäisiä aktiivisuustekoja – jotain sellaista liikkumista, mikä tuntuu itselle sopivalta.