Juha Metsänoja: Itseään ei kannata hoitaa hampaat irvessä
Pirita Salomaa
Mikko Pääkkönen
”Diabetekseni havaittiin työterveyshuollon tarkastuksessa 17 vuotta sitten. Olin tuolloin 50-vuotias. Diagnoosi oli aluksi tyypin 2 diabetes, mutta kun tauti lähti etenemään nopeasti, tarkentui se LADA-tyypin diabetekseksi. Se on aikuisiällä alkava hitaasti kehittyvä insuliininpuutosdiabetes.
Sairastumiseeni vaikuttivat varmasti perintötekijät. Isäni sairasti tyypin 2 diabetesta, samaa sairautta on muillakin suvussani, samoin tyypin 1 diabetesta. Ylipaino saattoi aikaistaa sairauteni puhkeamista. Vaikka olen ikäni harrastanut liikuntaa, oli ylimääräisiä kiloja kertynyt.
Tein diabetesdiagnoosini myötä ison elämänmuutoksen ja onnistuin pudottamaan painoani 25 kiloa. Kilot eivät ole tulleet takaisin. Säännöllinen liikunta on terveyden kannalta tärkeää, mutta se ei yksinään auta painonhallinnassa. Kyllä se on lusikanvarsi, joka johtaa toivottuun tai epätoivottuun tulokseen. Lautasmallin mukainen syöminen on minulla takaraivossa, mutta en keskity rajoituksiin, vaan syön mielestäni hyvin.
Diabetekseni hoito käynnistyi metformiinilla, insuliini tuli pian sen rinnalle. Insuliinihoidosta on aiheutunut hypoja. Se, että olen aina ollut avoin sairauteni suhteen, tuo turvaa. Iso turvallisuustekijä on myös sensorointi. Se lisää luottamustani omahoitoon ja rauhoittaa öitä. Jokaisella diabetesta sairastavalla pitäisi olla oikeus sensoriin.
Elämä ei lopu pitkäaikaissairauteen, mutta tokihan se täytyy huomioida arjessa. Olen ahkera Lapin kävijä ja teen puolisoni kanssa vaelluksia mökkimaisemissamme Levillä. Yliyön retkille tunturiin en lääkitykseni vuoksi tohdi lähteä, mutta päiväretket niin kesällä kuin talvisin hiihtäen onnistuvat yhä hyvin nivelrikostani huolimatta.
Pelasin lentopalloa kolmisenkymmentä vuotta, nyt nautin kalastamisesta. Yhteinen rakas harrastus minulle ja puolisolleni on asuntoautomatkailu. Auton nokka osoittaa tavallisesti Pohjois-Norjaan, tulevaisuuden haaveemme on Keski-Eurooppaan suuntautuva reissu.
Nuorena miehenä valmensin juniorijääkiekkoilijoita. Nykyisin ilahduttaa, kun aikuisiksi varttuneet junnut tervehtivät ja kertovat kuulumisiaan. Myös oma jälkikasvumme on aikuisia ja uusperheessämme on kesällä jo yhdeksän lastenlasta.
Eläköitymistä yhä harjoittelen. Tein työurani muun muassa Salon kaupungin elinkeinopalveluissa rekrytointien parissa. Siellä sain viimeksi hyödyntää osaamistani auttamalla ukrainalaisia pakolaisia työllistymään. Kutsumus vapaaehtoistyöhön on vienyt minut mukaan myös paikallisen diabetesyhdistyksen toimintaan.”