Anneli Härkänen: Diabetes ei määritä minua
Pirita Salomaa
Annika Rauhala
”Istun kolmivuotiaana vappuna 1971 vanhempieni työntämissä rattaissa ja voin huonosti. Olen kiukkuinen ja nukahtelen. Viikkoa myöhemmin minut viedään Auroran sairaalan päivystykseen. Vanhempani eivät usko lääkäriä, joka töksäyttää, että tällä lapsellahan on sokeritauti. He vievät minut kotiin, mutta jo seuraavana päivänä joudumme palaamaan sairaalaan, ja minä päädyn pitkäksi ajaksi osastohoitoon.
Samaan sairaalahuoneeseen on majoitettu minua pari vuotta vanhempi Anna, joka on saanut diabetesdiagnoosin vain vähän ennen minua. Meistä tulee elinikäiset ystävät.
Vanhemmilleni sairastumiseni oli valtava shokki. Minä ajattelin, että olin tehnyt jotain, mikä teki heidät surullisiksi. Perheessämme vaalittiin itäistä kulttuuriperinnettä, ja vieraita kävi kestittävänä lähes viikoittain. Pikkutyttönä, kun minut oli jo laitettu nukkumaan, hiivin usein salaa ruokahuoneen ovelle katsomaan sukulaisille katettua iltateepöytää, jossa oli tarjolla ihania vaaleanpunaisia Aleksanterinleivoksia. Minun oli silti hyvä ja turvallinen olo – vanhempani pitivät minusta parasta mahdollista huolta.
Toki taipaleellani tyypin 1 diabeteksen kanssa on ollut monia mutkia, kuoppia ja törmäyksiä. Jo lapsena kuitenkin ymmärsin, että elämään kuuluu niin parempia kuin huonompia päiviä.
Diabetes ei määritä minua, enkä anna sen vaatiman huomion ja hoidon vallata liian suurta osaa mielestäni. Toki koen välillä hoitoväsymystä. Vuosi sitten saamani älypumppu on minulle Taivaan lahja.
Matkassani kulkee lisäsairauksien koko kirjo. Kun aamulla herään, poistan CPAP-maskin, vedän tukisukat jalkaan, otan astmalääkkeen, laitan silmätipat, bolustan insuliinin ja nielen parikymmentä tablettia. Yksi lähimenneisyyden haasteistani on ollut diabeteksen munuaistauti.
Olen käännöstieteen maisteri. Tällä hetkellä teen vapaaehtoistöitä ukrainalaisten pakolaisten parissa. Opetan heille suomea ja järjestän monenlaista ohjelmaa. Ajoittain kutsun heitä kotiini viettämään iltaa ruokapöydän ääreen. Itse en vieläkään syö Aleksanterinleivoksia.
Vapaaehtoistyö on antanut minulle hyvin paljon. Kuuntelen myös klassista musiikkia, hoidan pientä terassipuutarhaani, opiskelen ukrainan kieltä ja harrastan sukututkimusta. Parhaillaan olen isovaarini jäljillä Keski-Venäjällä.
Pääsiäisen ajan 40 päivän juhla ja sen ilo ovat minulle kevään tärkein asia. Meillä ortodokseilla pääsiäisaika jatkuu aina helatorstaihin saakka. Pääsiäisaikana kahvipöydässä tarjoillaan muun muassa pashaa ja kulitsaa.”