Pyramidien rakentaja
Pirita Salomaa
Annika Rauhala
Voimaa, kestävyyttä ja kehonhallintaa vaativa kilpacheerleading on näyttävä joukkuelaji, jossa menestyminen vaatii kovaa ja säntillistä harjoittelua. Jenna Mäki on omalla esimerkillään osoittanut, että tyypin 1 diabetes ei ole este kilpaurheilulle: pyramidien rakentamiselle ja unelmien tavoittelulle yhdessä joukkueen kanssa.
Jenna Mäki, 28, on harrastanut kilpacheerleadingia noin 12-vuotiaasta. Hänen oma kilpauransa on jo ohi, nyt Jenna valmentaa seuransa Funky Team Helsingin juniorijoukkuetta.
Suomi on menestynyt cheerleadingissa kansainvälisesti, huhtikuussa 2026 Suomen naisten cheer-maajoukkue saavutti MM-hopeaa Yhdysvalloissa.
– Minun joukkueeni kilpaili SM-tasolla. Meillä oli tuolloin harjoitukset kolmesta neljään kertaan viikossa ja kisareissut päälle, Jenna kertoo.
Cheerleading on monipuolinen ja vauhdikas kontaktilaji. Se vaatii noin 30 hengen joukkueen jäseniltä saumatonta yhteispeliä, jotta lajiin kuuluva akrobatia ja koreografia loistavat.
– Joukkue koostuu nostajista ja nousijoista. Cheerille tunnusomainen ilma-akrobatiaeli pyramidit, nostot ja korkeat heitot ovat näyttäviä ja turvallisia, kun jokainen hallitsee oman roolinsa.
Diabeteksen kanssa taaperoiästä asti
Jenna Mäki sairastui tyypin 1 diabetekseen 1,5-vuotiaana.
– Onni onnettomuudessa oli, että olin sairastuessani sairaalahoidossa influenssan vuoksi. Sen ansiosta diabetekseni puhkeaminen havaittiin ennen vakavia oireita, Jenna kertoo.
Jenna ei muista elämää ennen diabetesta, ja huomasi oikeastaan vasta kouluun mennessään, että oli jollain tavoin erilainen kuin muut.
– Silloinen hoitomuotoni vaati säännöllistä hiilarien syöntiä tietyin väliajoin, ja koulukaverit olivat toisinaan kateellisia välipalahetkistäni.
Insuliinin pistämisen itse Jenna aloitti kommelluksen myötä. Ylenmääräinen siripirien napostelu nosti kolmasluokkalaisen sokerit taivaisiin, ja niiden taltuttaminen vaati pistämistä kesken koulupäivän.
– Muistan, että istuin koulun vessassa, katselin kädessäni ollutta insuliinikynää ja hoin itselleni, että ”okei, nyt mennään”.
Teini-ikäinen kapinoi
Teini-iässä Jenna alkoi hoitaa diabetestaan lähes kokonaan itse, mutta samaan ikävaiheeseen ajoittui myös kipuilu sairauden kanssa.
– Ajattelin, että muut tuomitsevat minut diabetekseni takia. Piilottelin sitä, häpesin sen hoitoa ja saatoin jättää insuliinin pistämättä. Hoitotasapainoni olikin monta vuotta tosi huono. Onneksi siitä ei ole aiheutunut lisäsairauksia.
Erityisen kuormittavaa diabeteksen hoidossa oli, että Jenna halusi panostaa kilpaurheiluun cheerleadingissa. Se, että diabeteksen joutui ottamaan jatkuvasti huomioon, tuntui epäreilulta.
– Jouduin miettimään verensokereita ennen treenejä ja kisoja, niiden aikana ja jälkeen. Samoin syömisen ja insuliinin pistämisen ajoittamista. Asioita, joita muiden ei tarvitse koko ajan ajatella.
Välillä meni pieleen
Vaikka Jenna Mäki teki paljon työtä sen eteen, että diabetes olisi kulkenut sujuvasti mukana treeni- ja kisakasseissa, ei se aina onnistunut.
– Tuntui, että keho eli omaa elämäänsä, vaikka hoidin itseäni aivan oppikirjojen mukaan. Verensokerit heittelehtivät usein ilman mitään selkeää syytä. Se turhautti.
Suurin haaste oli harjoituksien ja kisojen aiheuttama adrenaliiniryöppy.
– Verensokerit tuppasivat olemaan jatkuvasti korkealla, ja kun adrenaliinin vaikutus päättyi, meni koko seuraava yö matalia korjatessa. Mutta virheistä oppii, Jenna huokaa.
Hänen mukaansa aktiivinen urheilun harrastaminen ikään kuin pakotti hänet kuuntelemaan omaa kehoaan tavalla, joka ei välttämättä kaikilta onnistu. Se helpotti eri tilanteisiin reagoimista ja sen hahmottamista, kuinka verensokeri kulloinkin käyttäytyy.
Avoimuudesta käännekohta
Tärkeä käännekohta diabeteksen hoidossa ja sen kanssa pärjäämisessä oli Jennan mukaan se, kun hän alkoi kertoa sairaudestaan aiempaa avoimemmin.
– Kun valmentajat ja joukkuekaverit tiesivät diabeteksestani, minun ei tarvinnut kantaa kaikkea yksin. Se toi turvaa. Enkä ole kuullut ainuttakaan ikävää kommenttia diabeteksestani.
Nyt aikuisena Jenna sanoo olevansa paljon lempeämpi itselleen.
– En enää vaadi täydellisyyttä. Ajattelen, että riittää, kun tekee kulloinkin parhaansa.
Hän sanoo hyväksyneensä diabeteksen osaksi itseään.
– Diabetes ei määritä sitä, mihin pystyn. Se ei estä unelmia, ja diabetesta sairastavalla on yhtäläinen oikeus liikunnan harrastamiseen ja kilpaurheiluun kuin kenellä tahansa. Tavoitteet on mahdollista saavuttaa, vaikka se vaatisi vähän enemmän suunnittelua ja kärsivällisyyttä.
Tällä hetkellä Jenna työskentelee toimistoassistenttina, mutta hänellä on kokemusta myös koulunkäyntiavustajan työstä. Siinä tehtävässä oma diabetes oli etu.
– Olin pienten diabetesta sairastavien koululaisten tukena. Katsoimme sokerit yhdessä ja tsemppasimme toisiamme.
Monipistoshoito oli cheerharrastuksessa Jennan mielestä insuliinipumppua kätevämpi, mutta nyt hän harkitsee siirtymistä pumppuhoitoon.
– Olen ollut tosi tyytyväinen Vantaan ja Keravan hyvinvointialueella saamaani hoitoon. Minulla on mahdollisuus aloittaa pumppuhoito heti kun tunnen itse olevani siihen valmis, Jenna kiittää.