Putosimmeko kustannusansaan?
Laura Tuominen-Lozic
Jos tyypin 2 diabetesta sairastava ei saa lisäsairauksia, hänen terveydenhoitonsa maksaa 3 334 euroa vuodessa. Lisäsairauksia saadessaan yksilön terveydenhoidon kulut nousevat 9 392–13 322 euroon vuodessa. Tyypin 2 diabetesta sairastavien terveydenhuollon kustannukset vuonna 2017 olivat 2,5 miljardia euroa.
Julkisesta taloudesta käytävää keskustelua hallitsee kustannuspuhe. Lähes kaikista yhteiskunnan toiminnoista täytyisi vimmaisesti säästää.
Mutta terveyspalvelut maksavat rahaa. Ne maksavat ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna, ja kymmenen vuoden päästä ne vasta maksavatkin.
Missään laissa ei sanota, että hyvinvointialueen tulee tuottaa säästöjä. Hyvinvointialueiden toiminnan tulee olla kustannusvaikuttavaa, mutta niiden tehtävä on tuottaa palveluja, ei säästöjä. Hyvinvointialueet järjestävät sairauksien tutkimuksen, hoidon ja kuntoutuksen. Niiden lainmukainen tehtävä on ehkäistä, parantaa ja lievittää sairauksia ja niistä aiheutuvia kärsimyksiä.
Me potilasjärjestöissä aloimme puhua kustannuksista, koska se tuntui kieleltä, jota päättäjät kuuntelivat ja ymmärsivät. Kun panostat diabeteksen hyvään perushoitoon, saavutat säästöjä tulevaisuudessa, kun lisäsairauksia ilmenee vähemmän. Annathan siis glukoosisensorit ja uudenaikaiset insuliinipumput käyttöön, järjestäthän vastaanottoaikoja?
Hyppäsimmekö ansaan?
Tietysti on järkevää pyrkiä välttämään diabeteksen lisäsairauksien vuoksi nouseva kustannus panostamalla perushoitoon. Samoin on tarpeen karsia vähähyötyisiä menetelmiä palveluvalikosta ja kehittää prosesseja, ettei tehdä turhaa työtä. Mutta argumentti myöhemmin syntyvistä säästöistä pitää sisällään ajatuksen siitä, että ihmiset joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin hoidetaan. Pelkään, että yksioikoinen kustannuspuhe lopulta rapauttaa hoidon saamisen oikeutuksen.
Kun käännämme logiikkamme terveyspalvelujen puolustamisessa säästöjen kielelle, romutamme samalla palvelujärjestelmän perustarkoituksen. On nimittäin mahdotonta aukottomasti perustella säästöjä korostavan puhetavan sisällä, että hoitoon ja terveyspalveluihin pitäisi panostaa enemmän yhteisiä varoja. On umpikuja vaatia nopeampaa hoitoon pääsyä, enemmän lääkäreitä tai uutta hoitoteknologiaa käyttöön, jos hoitoon pitää jatkuvasti kulua mahdollisimman vähän rahaa ja mieluummin joka vuosi edellistä vähemmän.
Millaisia säästöjä siitä tulisi, kun kukaan ei koskaan tarvitsisi mitään palveluja. Tai vaikka tarvitsisikin, ei saisi mitään palveluja. Tämä kärjistys tuntuu poskettomalta, mutta meillä on jo esiintynyt ehdotuksia siitä, että niin sanotut itseaiheutetut sairaudet pitäisi yhä enemmän hoitaa omalla kustannuksella. Tyypin 2 diabeteksen lääkehoidon korvauksien alentamisen taustalla vuonna 2017 oli osin yhteiskunnassa hyväksyntää saanut ajatus siitä, että sairaus on itse aiheutettu, ja heiltä, jos keltä, voidaan periä vähän enemmän.
Ihminen, joka ei aiheuta lainkaan terveydenhuollon kustannuksia, on kuollut. Tosin silloinkin voidaan laskea kustannus esimerkiksi ennenaikaisesti kuolleen menetettynä tuottavuutena, niin paljon me pidämme kustannuslaskennasta.
Terveys on itseisarvo
Mikäpä sairaus ei olisi elintapoihin jotenkin liittyvä, ja kelläpä ei ole elintavoissaan mitään parannettavaa. Mihin vedetään raja? Tupakointiin vai karkin syöntiin? Et käynyt lenkillä ja lihoit. Sairastuit rintasyöpään, ja ylipaino on senkin riskitekijä. Kaaduit pahasti laskettelulomallasi Itävallassa ja tarvitsit leikkaushoitoa: miksi Suomen pitäisi maksaa se. Jokainen ymmärtää, että logiikka on aukkoinen kuin reikäjuusto.
Ylläpidämmekö palvelujärjestelmäämme siksi, että se tuottaa välttämätöntä, elintärkeää hyvinvointia, elämänlaatua ja turvaa, vai siksi, että se tuottaa säästöjä kustannusten pienentymisenä? Tässä on suuri ero, ja se on tarpeen tunnistaa.
Parantuneen voinnin, elämänilon, osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemuksen arvoa yksilön lähipiirissä kertaantuvine vaikutuksineen ei voi mitata rahassa. Ihmiset eivät ole syntyneet säästämään yhteiskunnan varoja, vaan elämään hyvää elämää. Kysy keneltä vaan, ihmiset haluavat apua, kun sitä tarvitsevat. Terveyden ylläpitäminen ja sairauksien hyvä hoito on itseisarvo, ja meidän tulee se uskaltaa sanoa.