Jere Koppanen: Tyttären syntymä toi hoitomotivaation
Miika Vähämaa
Janne Viinanen
Olen 47-vuotias ja asun Orivedellä. Sairastuin diabetekseen vuonna 1990. Olin silloin Lapissa vaelluksella, eikä minulla ole siltä reissulta muuta muistikuvaa kuin että väsytti ja join koko ajan paljon vettä.
Minulla on kaksi pikkuveljeä joista toisella todettiin kaksi vuotta ennen minua ykköstyypin diabetes. Hänen verensokerimittarillaan äiti mittasi minulta kotiin palattuani verensokeri parina päivänä. Pian huomasin olevani Tampereen yliopistollisessa sairaalassa omassa huoneessa letkuissa kiinni.
Diabetes ei ollut minulle siis vieras asia. Pikkuveljeni vuoksi diabetes oli minulle ja perheelle jo tuttua. Asian tuttuus helpotti minua paljon sairastumisen hetkellä. Tiesin, ettei elämä pysähdy, ja lähes kaikkea voi tehdä jatkossakin.
Onneksi sairastuessani oli jo monipistoshoito käytössä. Sen aikaisilla insuliineilla elämän suunnittelu oli kuitenkin huomattavan tarkkaa. Muistan, että sain aluksi vain yhden verensokeriliuskan vuorokautta kohden. Lisäksi sain tikkuja verensokerin ja ketoaineiden seuraamiseen virtsasta, jotka kertoivat vain sen, miten siihen asti oli mennyt verensokeriarvojen kanssa.
Ruokavalio oli tuohon aikaan aika tiukka. Niin sanotut pikainsuliinit olivat käytännössä aika hitaita, ja niiden vaikutusaika oli pitkä. Insuliinit pakottivat syömään välipalan, halusit tai et. Kun lauantaina oli tiedossa tosi tiukka urheilupäivä heti aamusta, se oli huomioitava jo perjantaina illalla insuliinin annostelussa.
Olen ollut pumppuhoidolla jo vuodesta 1999 eli yli 25 vuotta. Silloin olin hoidossa Lapin keskussairaalassa. Diabeteslääkäri Tulokas suositteli minulle pumppua yli vuoden ajan ennen kuin suostuin. Pumppuhoito ja myöhemmin mukaan tullut sensurointi on mullistanut hoitoni.
Kun tarkastelen omaa hoitohistoriaani, voin nähdä siinä pitkän mustan jakson nuorena aikuisena. Vajaan parikymppisen nuorenmiehen ajatukset olivat jossain muualla kuin verensokereissa. Vertaus autolla ajamiseen sokeana ei ollut kaukana. Myöhemmin ryhdistäydyin, ja todellinen hoitomotivaation kasvu tapahtui, kun tyttäreni syntyi. Ei hoitomotivaationi heti ihan kunnossa ollut, ja yksi diabeteslääkäri sanoi minulle, että ajattelinko nähdä tyttäreni kasvavan. Tylyä tekstiä, mutta minun kohdallani se toimi. Kiitos hänelle!