Yrjö Tiilikainen: Paljon olisin voinut tehdä toisin
Olen Kuopiossa asuva 65-vuotias tyypin 1 diabeetikko. Diabetekseni huomattiin 11-vuotiaana keskikoulun rutiiniterveystarkastuksessa. Järkytyin, kun välitunnilla kaiuttimesta kuulutettiin, että minun on mentävä viipymättä rehtorin kansliaan. Isä tuli hakemaan minua, ja kuplavolkkari kiisi Joensuun keskussairaalaan. Se reissu kesti noin kuukauden.
Suru tuli puseroon ja mieleen kysymystulva, että miksi minä ja miksi ei joku muu? Hoidosta jäi mieleen valtavan kokoiset neulat, joilla pistettiin appelsiinia – ja minua. Teimme myös koripunontaa. Meille sanottiin, että siitä on hyötyä, kun näkö menee.
Myöhemmin kyläreissuilla moni päivitteli ja muisteli kuinka se ja se tuttu kuoli diabetekseen. Oman itseni ja sairauteni sietäminen oli minulle tuolloin vaikeaa. Toisten ihmisten kommentit palauttivat ikään kuin nollatilaan. Ongelmia oli erityisesti vanhempien ihmisten kanssa. Ikäisteni kaverien ja koulutoverien kanssa homma toimi, he ottivat minut mukaan ihan entiseen malliin. Siitä iso kiitos!
Halusin opiskella lastentarhanopettajaksi. Varmuuden vuoksi hain myös Helsingin teknilliseen oppilaitokseen, ja sinne sitten pääsin. Elämä on suurta arpapeliä, ja aina ei saa ihan sitä mitä haluaa. Tietoliikennetekniikka kuulosti siltä, että sen alan osaajia tullaan tulevaisuudessa tarvitsemaan.
Työt Telenokialla alkoivat heti valmistumisen jälkeen. Nokialla oli aikomus kasvaa tietoliikenteessä nopeasti, ja alalla kävi kuhina. Kaikissa muissakin tehtävissä olin tekemisissä teletekniikan kanssa, mutta hyvin ihmiskeskeisellä twistillä.
En ole ehkä ollut diabetekselle se kaikkein säysein elämänkumppani. Vaikka olen huomioinut sen voimieni mukaan, niin paljon olisin voinut tehdä toisin. Kahta en vaihtaisi: Diabeteskeskuksen kurssia vuonna 1980 ja hoitajia ja lääkäreitä, joiden kanssa on syntynyt luottamussuhde. Kun saan osakseni aitoa kiinnostusta ja välittämistä, ne kohtaamiset saavat minut jaksamaan. Kiitos niistä!
Teksti: Miika Vähämaa
