Veikko Koivisto – 60 vuotta elämää diabeteksen kanssa
Mervi Lyytinen
Annika Rauhala
Veikko Koivisto on osallistunut diabeteksen hoidon kehittämiseen neljässä roolissa: potilaana, lääkärinä, tutkijana ja kansainvälisen lääkeyrityksen johtotehtävissä. Oma sairastuminen 60 vuotta sitten selkiytti lukiolaispojan tulevaisuudensuunnitelmat, ja diabetes on pysynyt uralla mukana siitä lähtien.
– Perkele, sun pojallas on sokeritauti, tokaisi perhelääkäri suorasukaiseen tyyliinsä äidilleni vastaanotolla. Olin ollut helmikuussa kipeänä kuumetaudissa, ja sen jälkeen alkoivat diabeteksen tyypilliset oireet, 77-vuotias Veikko Koivisto kertaa kuudenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.
Hän oli sairastuessaan lukion toisella luokalla.
– Olen pärjännyt diabeteksen kanssa kuudenkymmenen vuoden ajan ja voin edelleen kohtuullisen hyvin. Ehkä voin olla esimerkkinä muille nuorena sairastuville, ettei elämä siihen lopu, vaikka jatkuukin eri tavalla. Koska diabetesta ei saa pois, voi siinä yrittää nähdä jotain hyvääkin, hän miettii.
Diabetesklinikan lääkärinä toimiessaan hän toi vain harvoin esille oman sairautensa potilaita tavatessaan.
– Halusin säilyttää neutraalin asenteen. Ajattelin, että tieto omasta sairaudestani voisi haitata potilas-lääkärisuhdetta, viedä huomion sivuun potilaan diabeteksesta. Jälkeenpäin olen pohtinut paljonkin, olisinko voinut useammin toimia toisin. Joissain erityisissä tilanteissa, joissa on ollut jokin hankala hoidon ongelma, olen saattanut kertoa, miten itse olen asian ratkaissut.
Sairastuminen motivoi opiskelemaan lääkäriksi
Oma sairaus herätti nopeasti koululaisessa kiinnostuksen lääketiedettä kohtaan. Koivisto muistaa ajatelleensa, että tulee tarvitsemaan paljon tietoa sairaudesta ja joutuu usein tapaamaan lääkäriä. Mikä siis käytännöllisempää kuin ryhtyä itse lääkäriksi.
Diabetes toimi voimakkaana motivaattorina, ja hän pääsi ylioppilaskirjoitusten jälkeen ensiyrittämällä opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon. Niin opiskelijana kuin lääkärinä ja tutkijanakin Koiviston mielenkiinto on kohdistunut erityisesti tyypin 1 diabetekseen ja myöhemmin yritysmaailmassa myös tyypin 2 diabeteksen lääkekehitykseen.
Motivaation lisäksi on tarvittu utelias tutkijan mieli: halu selvittää, mitä piilee ilmiöiden taustalla. Tutkijan luonteenlaatu ja asenne ovat säilyneet Koivistolla tähän päivään. Hän on yhä mukana tutkijoiden verkostossa, seuraa aktiivisesti lääketieteellistä tutkimusta ja kirjoittaa tutkimusreferaatteja mielenkiintoisiksi katsomistaan aiheista muun muassa Diabetes ja lääkäri -ammattilehteen.
Tunnetut diabetesvaikuttajat ohjaajina ja mentoreina
Koivisto oli kouluaikana pelannut pesäpalloa Riihimäen Pallonlyöjissä ja kokenut peleissä usein hypoglykemiaoireita. Kun hän kertoi haluavansa tutkia aihetta, opettajana lääketieteellisessä toiminut tunnettu diabeteslääkäri ja tutkija Kalevi Pyörälä ohjasi hänet ylilääkäri Hans Åkerblomin puheille Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lastenklinikkaan. Toiseksi ohjaajaksi tuli myöhemmin professori Esko Nikkilä.
Koivisto väitteli vuona 1976 liikunnan vaikutuksesta tyypin 1 diabetesta sairastavien aineenvaihduntaan ja pakkasi pian sen jälkeen matkalaukut ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin Connecticutiin jatkaakseen tutkimusta maineikkaassa Yalen yliopistossa. Ovet sinne avautuivat Nikkilän hyvien yhteyksien avulla.
Koivisto kuvailee Yalen ilmapiiriä inspiroivaksi ja kannustavaksi. Omissa tutkimuksissaan hän vertaili liikunnan, lämpötilan ja eri pistosalueiden vaikutusta insuliinin imeytymiseen. Myöhemmin hän vahvisti tutkimuksissaan myös sen arjessa tekemänsä havainnon, ettei insuliinin pistospaikkaa ole tarpeen desinfioida ennen pistosta.
Tutkijasta tulee tutkimuspotilas
Britit olivat julkaisseet vuonna 1978 tutkimuksen, jossa insuliinia annettiin pistoksen sijasta jatkuvana infuusiona ihon alle. Tämä herätti kiinnostusta Yalessa. Varsinaisia insuliinipumppuja ei tuolloin ollut saatavilla, mutta lastenlääkäri Bill Tamborlane keksi käyttää insuliinin jatkuvaan annosteluun pumppua, jolla vauvojen laskimoon annosteltiin sairaalassa lääkkeitä. Pumpun ruisku täytettiin insuliinilla ja ruiskuun liitettiin katetri johtamaan insuliini ihon alle. Näin syntyi ensimmäinen insuliinipumppu Yhdysvalloissa.
Pumppua kokeiltiin ensin tyypin 1 diabetesta sairastavilla aikuisilla sairaalassa Yalessa. Koivisto, joka tunsi hyvin Bill Tamborlanen, kertoi tälle haluavansa kokeilla pumppua ja käyttää sitä myös sairaalan ulkopuolella. Bill suostui ilomielin. Vaikka laite oli melko painava, pumppu toimi arjessa hyvin. Koivisto käytti sitä runsaan vuoden Yhdysvalloissa ja toi sen mukanaan palatessaan Suomeen 1979.
Paluuta seurasivat työntäyteiset vuodet, erikoistuminen sisätauteihin ja endokrinologiaan, kliininen tutkimustyö ja nuorten lahjakkaiden lääkäreiden väitöskirjojen ohjaaminen. Apurahojen turvin oli mahdollista palkata taitavia tutkimushoitajia avuksi. Tutkimuskohteina olivat muun muassa insuliiniresistenssi ja siihen vaikuttavat tekijät sekä uudet insuliinit ja insuliinijohdannaiset, joissa insuliinin imeytymisnopeutta ja vaikutuksen kestoa oli muutettu. Tutkimus kansainvälistyi, ja Koiviston tutkimusryhmä osallistui moniin insuliinihoidon kansainvälisiin monikeskustutkimuksiin.
Pitkä tie molekyylistä lääkkeeksi
Yli kaksikymmentä vuotta kestäneen akateemisen uran jälkeen Koivisto siirtyi kansainvälisen lääkejätin palvelukseen Saksaan Hampuriin. Neljäntoista vuoden aika lääketeollisuudessa tutkijana ja tutkimusjohtajana osoitti, miten vaikeaa ja aikaa vievää uuden lääkkeen kehittäminen on.
Kehityskohteeksi valitun molekyylin löytämisestä kuluu 7–10 vuotta ennen kuin lääke saadaan markkinoille. Matkalla sattuu lukuisia epäonnistumisia, ja satoja lääkkeeksi kehitettäviä molekyylejä karsiutuu matkan varrella. Kun lääke on saatu markkinoille, hinnan pitää kattaa myös kaikki umpikujaan päättynyt työ.
Vaikka tutkimustyö on tuonut mukanaan monia onnistumisia, Koivisto pitää uransa huippuhetkinä tilanteita, joissa hän on lääkärinä pystynyt antamaan potilaalle ohjeita, jotka ovat auttaneet tätä eteenpäin diabeteksen hoidossa.
Koivisto myöntää, että omat verensokerit saattoivat aikoinaan sairaalalääkärin päivystysrumbassa olla välillä koholla.
– Voin edelleen hyvin, mutta on selvää, että hyvä hoitotasapaino vähentää ongelmia jatkossa ja siihen kannattaa pyrkiä. Nykyisin meillä on paljon keinoja sen saavuttamiseksi: erilaiset insuliinit, glukoosisensorit, insuliinipumput ja niihin liittyvät teknologiset sovellukset, Koivisto luettelee.
– Kehitys on ollut valtava niiden kuudenkymmenen vuoden aikana, kun olen diabetesalaa seurannut. Uskon, että kehitys nopeutuu eksponentiaalisesti uusien teknologioiden myötä. Tiedon lisääntymisen ja uuden teknologian ansiosta hoitomahdollisuudet paranevat, ja tyypin 1 diabetesta sairastavien elämä helpottuu.
