Lotta Tuomista auttavat diabeteksen hoidossa riittävä rentous ja vertaistuki
Miika Vähämaa
Vilja Tamminen
Riihimäkeläinen Lotta Tuominen sairastui ykköstyypin diabetekseen 2012. Sairaus löydettiin sattumalta muiden verikokeiden yhteydessä.
– Olin sairastellut pitkään, jonka takia kävin lukemattomia kertoja laboratoriossa. Sairauteni huomattiin hyvin varhaisessa vaiheessa.
– Olin viikon verran Salon sairaalan lastenosastolla, ja heti alusta asti halusin pistää insuliinit itse. Hoitajat ihmettelivät, kun nappasin neulat käteeni kuin vanha tekijä. Suhtauduin sairastumiseen alusta asti tosi hyvin. Muutenkin elämänfilosofiani on se, että kaikki otetaan vastaan, mitä eteen tulee, 26-vuotias Lotta Tuominen kertoo.
Hän aloitti monipistoshoidolla ja ihan perinteisellä verensokerimittarilla. Myöhemmin hän sai käyttöönsä glukoosisensorin ja joitakin vuosia sitten insuliinipumpun.
– Minulla on ollut insuliinipumppu nyt noin kuusi vuotta, ja se on toiminut loistavasti. Olen siinä suhteessa onnekas, että olen saanut kokeilla uusia hoitovälineitä, Tuominen sanoo.
Hänen perheelleen diabetekseen sairastuminen oli aluksi aika iso järkytys, sillä kenelläkään lähipiirissä ei ollut ykköstyypin diabetesta.
– Vanhempani ovat kuitenkin antaneet minun aina hoitaa sairauttani itse, vaikka varmasti he olivat teiniaikoinani huolissaan.
– Myös pikkusiskolleni sairastuminen oli alkuun aika iso juttu, eikä hän esimerkiksi pystynyt katsomaan, kun ruokapöydässä pistin insuliinia. Tiesin ennen sairastumistani vain vähän diabeteksesta, enkä oikeastaan ymmärtänyt ykkös- ja kakkostyypin diabeteksen eroa. Lähipiirissäni kenelläkään ei ollut diabetesta, mutta googlasin tosi paljon tietoa itse, Tuominen kertoo.
Ilman häpeää
Tuominen sanoo, että hänen diabeteksensa on alusta asti ollut helppo.
– Alussa minulla oli melkein vuoden pelkkä pitkävaikutteinen insuliini, koska oman haiman toimintaa oli vielä jäljellä. En ole koskaan hävennyt sairauttani tai sen hoitamista. Pistin sujuvasti insuliinit koulun ruokalassa tai mittasin verensokerit esimerkiksi bussimatkalla. Nytkin minun on suhteellisen helppo hoitaa itseäni, sillä tunnen itseni ja oman diabetekseni niin hyvin, hän kertoo.
Nyt hänen diabeteksensa hoito on hyvässä tasapainossa. Hän vaihtoi reilu vuosi sitten automaattipumpusta takaisin tuttuun ja turvalliseen letkuttomaan pumppuun.
– Automaattipumpun algoritmi ei vastannut tarpeitani. Kun olen perfektionisti, se, etten voinut vaikuttaa omaan hoitooni tarpeeksi sai minut takaisin peruspumpun käyttäjäksi. Siihen hoitotaho suostui mielellään.
Tuominen on aiemmin kärsinyt pahasta hoitoväsymyksestä. Hän kertoo, ettei 16–17-vuotiaana jaksanut hoitaa itseään oikeastaan ollenkaan.
– Pistin vain pitkävaikutteisen insuliinin enkä mitannut koskaan verensokeria. Silloinen diabeteshoitajani Seija Salo lastenpoliklinikalla sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että tätä sairautta kannattaa hoitaa.
– Sain glukoosisensorin ensimmäisten joukossa käyttööni, ja opettelin taas mittaamaan verensokereitani vähän säännöllisemmin. Sain myös myöhemmin käyttööni insuliinipumpun, josta on ollut minulle suurta hyötyä, Tuominen kertoo.
Diabetes myös puolisolla
Tuomisen mukaan diabetes näkyy hänen arjessaan vain vähän.
– Kyllä se aika paljon rytmittää arkea, mutta olen niin tottunut jo siihen, ettei sitä oikeastaan ajattele. Pumpun kaukosäädin pitää muistaa aina ottaa mukaan, kun lähden jonnekin, ja puhelimessa täytyy olla akku ladattuna, jotta voin tarkistaa verensokerit. En pelkää hypoja, eikä niitä ole minulla liiemmin ollutkaan. Urheillessa diabeteksen olemassaolo korostuu enemmän, mutta se ei silti estä minua tekemästä mitä haluan, Tuominen sanoo.
Hänen puolisollaan on myös ykköstyypin diabetes, johon hän on sairastunut lapsena. Pariskunnan arjessa diabetes on mukana niin, että kaikki kodin kaapit ovat täynnä hoitotarvikkeita ja hiilihydraateista ja insuliiniannoksista puhutaan yhdessä.
– On ihanaa, kun toinen ymmärtää täysin, miltä tuntuu esimerkiksi korkean verensokerin aiheuttama huono olo tai se, miten diabetes joskus kyllästyttää niin, että tekisi mieli huutaa ja raivota. Puolisoni on ollut korvaamaton tuki näiden vuosien aikana, ja minäkin olen tukenut häntä. Voisi siis sanoa, että vertaistukea minulla on saatavilla lähes 24/7, Tuominen sanoo.
Haaveammattina poliisi
Nyt Tuominen on töissä Alkossa. Diabetes ei ole vaikuttanut työn tekemiseen millään lailla. Hän kokee pystyvänsä ihan samaan kuin työkaverit.
– Teen töitä myös yksin myymälässä, koska tunnen itseni ja diabetekseni sen verran hyvin. Pidän aina takatiloissa jotakin hypoglykemian varalta. Myös työkaverini tietävät sairaudestani, ja saan pitää tarvittaessa myös ylimääräisen tauon, Tuominen kertoo.
Hänen ammatinvalintaansa sairaus on vaikuttanut sen verran, että hän joutui hylkäämään haaveensa poliisin urasta. Lisäksi Tuomista harmittaa, ettei hän päässyt suorittamaan vapaaehtoista asepalvelusta.
– Vaikka nämä asiat harmittavat, olen kuitenkin hyväksynyt asian. Ehkä vielä jonakin päivänä meillä ykköstyypin diabetesta sairastavilla on mahdollisuus myös noihin ammatteihin, Tuominen sanoo.
Hoitoväsymys haasteena
Tuomisen mukaan hänen elämänsä haastavimmat kokemukset liittyvät hoitoväsymykseen ja siihen tosiasiaan, ettei hän voinut toteuttaa unelmaansa poliisin ammatista.
– Myös mielenterveyden haasteet ovat vuosien varrella vaikeuttaneet diabeteksen hoitamista ajoittain, koska en ole jaksanut muutenkaan mitään. Kuitenkin hyvien hoitovälineiden ja vertaistuen avulla olen päässyt pahimmasta kuopasta ylös.
– Insuliinipumppu on helpottanut elämääni merkittävästi enkä aio luopua siitä, jos se on minusta kiinni, Tuominen sanoo.
Hänellä on myös tärkeä viesti juuri ykköstyypin diabetekseen sairastuneille.
– Haluaisin sanoa ihmiselle, joka on juuri sairastunut diabetekseen, että rentoudu välillä. Ei ole kovin vakavaa, jos verensokeri on joskus koholla, kun on halunnut syödä hervottoman määrän kakkua ja pizzaa.
– Kultainen keskitie on paras, mutta joskus voi myös irrotella. Minä käyn juhlimassa ja syömässä läheisteni kanssa ihan niin kuin terveetkin ihmiset, koska joskus voi ja pitääkin ottaa pieni irtiotto diabeteksesta, että sitä jaksaa hoitaa kunnolla. Olisin kaivannut itse tätä vinkkiä aikoinaan, kun pelkäsin syömistä siksi, että verensokeri saattaa nousta, tai insuliinin pistämistä liikaa ja siitä seuraavaa hypoglykemia, Tuominen kuvailee.
Riittävän rentouden lisäksi hän pitää toisena tärkeänä asiana vertaistukea. Omaa sairautta ei pidä hävetä eikä piilotella.
– Omanlaisten kanssa vitsin heittäminen verensokereista tai vinkkien saaminen on ihan parasta. Vertaistuen merkitys on tosi iso, hän iloitsee.
Diabetes ei määritä
– Diabetes ei määritä minua, vaan minä määritän sitä. En anna sairauteni estää mitään, vaan elän ihan täysillä siitä huolimatta. Rakastan käydä keikoilla, festareilla, juhlimassa ja urheilla ihan niin kuin kaikki muutkin, Tuominen sanoo.
Hänestä se, mitä hän sairastaa, ei määrittele häntä ihmisenä. Hänen mukaansa diabeteksen kanssa eläminen vaatii vähän enemmän suunnittelua, mutta se ei ole aikuisiällä ollut koskaan ongelma. Vertaistukea Tuominen on saanut puolisonsa lisäksi myös Ykköstyypit ry:n toiminnasta.
– Olen käynyt monilla Ykköstyyppien järjestämillä dinnereillä, ja ollut itsekin mukana niitä järjestämässä. Facebookissa kuulun moniin ryhmiin, ja WhatsApissa olen myös useammassa ryhmässä, joissa pääsee avautumaan diabetesasioista tai juttelemaan niitä näitä muiden diabetesta sairastavien kanssa.
– Kiitos siis Ilkalle, joka pyörittää Ykköstyypit ry:tä ja sen verkkosivustoa, josta olen nämä ryhmät löytänyt. Vertaistukitoiminta on antanut minulle monia tärkeitä kohtaamisia, ja olen löytänyt sitä kautta myös ystäviä. Vertaistuki on ollut omalla diabetesmatkallani korvaamaton tuki, ja toivon että saan olla jatkossakin mukana tapahtumissa ja järjestämässä kaikenlaisia kohtaamisia.