”Rauha tuntuu aina tietävän, miksi olen surullinen”

14 vuotta sitten Rauha-kissa etsi uutta kotia, koska sen entinen isäntä oli allergisoitunut sille voimakkaasti. Kun Aino Huoponen kuuli kissaneidin kovasta kohtalosta, hän oli heti valmis tapaamaan sen. Sen jälkeen Rauha on hitsautunut tiiviisti Huoposten uudeksi perheenjäseneksi.

Miksi olet juuri kissaihminen?

Pidän kissojen itsenäisyydestä. Ne eivät vaadi yhtä paljon huomiota ja kävelylenkkejä kuin koirat vaan pärjäävät monissa asioissa itsekseen. Meillä Rauha-kissa vaeltelee omin päin ympäri taloa ja osallistuu perheen elämään omalle luonteelleen sopivalla tavalla. Se ei esimerkiksi pidä sylissä olemisesta, mutta se tulee mielellään muiden lähelle istumaan tai makaamaan.

Miten Rauha auttaa sinua jaksamaan elämän haasteissa?

Diabeteksen lisäksi minulla on monta muutakin pitkäaikaissairautta, joiden kanssa eläminen tuntuu välillä alakuloiselta. Varsinkin kun oloni on murheellinen, itken helposti. Rauha tuntuu aina tietävän, miksi olen surullinen. Silloin se tulee lohduttamaan minua. Se saattaa esimerkiksi naukaista hennosti ja tulla lähelleni kertoakseen, että se on tukenani. Joskus se voi myös tulla puskemaan minua kuonollaan. Vaikeina hetkinä sen läsnäolo tuntuu erityisen ihanalta. Olen vakuuttunut siitä, että eläimet pystyvät aistimaan ihmisten tunteita.

Missä asioissa muistutatte Rauhan kanssa toisianne eniten?

Me kumpikin nautimme hiljaisuudesta ja yritämme vältellä kovia ääniä. Kun mieheni Rauno on alakerrassa, hän laittaa aina radion tai television päälle. Minulle jatkuva taustamelu on kuormittavaa. Ilmeisesti se kiusaa myös Rauhaa, sillä silloin se marssii aina takahuoneeseen. Rauno myös sanoo, että sekä Rauha että minä säikähdämme asioita hyvin helposti.

Naantalilainen Aino Huoponen on sairastanut tyypin 2 diabetesta parikymmentä vuotta. Aluksi sairauden saaminen hoitotasapainoon vei aikaa, mutta viimeiset vuodet sen kanssa ovat sujuneet hyvin.

Teksti: Hanna Vilo

”Hevoset osaavat kaivata niille läheisiä ihmisiä”

Hevoset veivät Maya Bernströmin sydämen jo aivan pienenä, kun hän pääsi äidin, siskon ja kaverien mukana käymään tallilla. Ensimmäiselle ratsastustunnille hän itse meni seitsemänvuotiaana, ja hän on harrastanut ratsastusta jo 11 vuotta. Viimeiset kuusi vuotta Mayalla on ollut oma hoitoponi Sandra, jolla hän käy ratsastamassa neljä kertaa viikossa. 

Miksi hevoset ovat sinulle tärkeitä?

Ratsastus on harrastuksena monipuolinen. Siinä saa paljon liikuntaa, mutta sen lisäksi hevosen kanssa on muutakin puuhaamista. Hevoset tuovat myös paljon iloa elämään. Ne kaikki ovat aivan omanlaisiaan. Ajan myötä niihin muodostuu tunneside, ja niistä tulee kavereita. Minusta tuntuu, että hevoset osaavat oikeasti kaivata niille läheisiä ihmisiä. Jos esimerkiksi lähden lomalle ja olen jonkin aikaa tallilta pois, oma hoitoponini vaikuttaa aidosti ilahtuneelta, kun palaan takaisin.

Miten oma hoitoponisi auttaa jaksamaan elämän haasteita?

Kun menen tallille, huomioni keskittyy pääasiassa Sandraan ja sen kanssa puuhasteluun. Kaikki arkiset asiat, kuten koulunkäynti, katoavat hetkeksi mielestä. Pää nollautuu kokonaan.

Hevosia ja poneja hoitaessa olen oppinut ottamaan paljon vastuuta jo nuoresta pitäen. Se on vaikuttanut myös elämääni diabeteksen kanssa. Opin jo hyvin nuorena ottamaan vastuuta myös oman sairauteni hoidosta.

Missä asiassa muistutat omaa hoitoponiasi eniten?

Me molemmat haluamme yrittää aina parhaamme ja ilmaisemme tunteitamme selkeästi. Jos Sandra aistii, että minä ratsastajana haluaisin sen tekevän jotakin, mitä se ei vielä osaa, se selvästi haluaa aina pyrkiä oppimaan sen. Se myös ilmaisee omia tuntemuksiaan monin eri tavoin, muun muassa korvien asennolla. Myös minä yritän viestiä sille mahdollisimman selkeästi, mitä haluaisin sen tekevän.

Maya Bernströmillä todettiin tyypin 1 diabetes 13 vuotta sitten, kun hän oli 5-vuotias. Hän oppi nopeasti elämään sairauden kanssa, eikä ole antanut sen haitata elämäänsä. Nykyään hän opiskelee Helsingissä lukion ja matkailualan kaksoistutkintoa.

Teksti: Hanna Vilo

”Meillä on vahva yhteys” Laura Manninen ja Into, 5 vuotta.

Kun Laura Manninen kuuli vähän allergisoivasta ja hyötykoiraksi soveltuvasta koirarodusta australianlabradoodlesta, hän oli heti kiinnostunut. Kiltti, rauhallinen ja leikkisä Into on osoittautunut tyypilliseksi rotunsa edustajaksi. Se ei ole vielä valmis diabeetikon avustajakoira eli hypokoira, mutta se tunnistaa emäntänsä verensokerin laskut jopa sensoria nopeammin.

Miten Into tuo iloa elämääsi?

Into on minulle tärkeä siksi, että se tunnistaa verensokerin vaihteluni nopeasti. Kun verensokerini laskee, se tulee tuuppaamaan kuonollaan reiteeni. Sensori näyttää saman asian noin vartin viipeellä. Lisäksi Into on täynnä pirskahtelevaa elämäniloa, joka tarttuu helposti. Se on selvästi onnellisimmillaan silloin, kun se saa juosta, leikkiä ja haistella vapaasti metsässä. Meillä on vahva yhteys. Olen lukenut paljon koiran psykologiasta ja käyttäytymisestä. Sitä kautta olen oppinut ymmärtämään Intoa hyvin. Se voi jo katseellaan kertoa minulle paljon.

Miten Into auttaa sinua jaksamaan elämän haasteita?

Into tuo elämääni sekä läheisyyttä että liikuntaa. Se tykkää olla lähelläni esimerkiksi sohvalla, ja se tuntuu tietysti kivalta. Lisäksi se pakottaa minut päivittäin ulos lenkille, vaikkei yhtään tekisi mieli lähteä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin aina hyvä. Koirapuisto on myös tärkeä kohtaamispaikka. Varsinkin koronasulun aikana siellä pystyi tapaamaan muita ihmisiä ja vaihtamaan kevyesti kuulumisia. Myös koirilla näytti olevan kivaa keskenään. 

Missä asiassa muistutat Intoa eniten?

Me molemmat olemme aamu-unisia. Tykkäämme köllötellä sängyssä pitkään, varsinkin viikonloppuaamuisin. Lisäksi me molemmat pidämme palloista. Into tykkää kaikista palloista, ja se onkin erittäin hyvä esimerkiksi maalivahtina. Minä taas pidän koripallosta ja sählystä.

Laura Manninen sairastaa tyypin 1 diabetesta. Hän työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen viestintäpäällikkönä ja kirjailijana. Aikaisemmin hän on ollut muun muassa Diabetes-lehden päätoimittaja.

Teksti: Hanna Vilo

Onko sinulla eläinystävä tai lemmikki, josta haluaisit kertoa tällä palstalla? Jos kiinnostuit, lähetä yhteystietosi Diabetes-lehden toimitukseen: lehdet@diabetes.fi.