Hoitotarvikejakelu kaipaa huomiota
Diabetesliitto on saanut palautetta hoitotarvikkeista hyvinvointialueiden toiminnan alkamisen jälkeen. Esimerkiksi verensokerin mittausliuskoja tai sensoreita on myönnetty aiempaa vähemmän. Tietyiltä alueilta on kerrottu, että osa hoitotarvikkeista on täysin evätty. Esimerkiksi tyypin 2 diabetesta sairastaville ei enää ole myönnetty sensorointia.
Tämä on todella turhauttavaa. Lisäksi se on löperöä taloudenpitoa, jossa lyhyen aikavälin budjetin vankina ovat ihmisten elämänlaatu ja kestävät säästöt terveyskuluissa.
Kartoitimme hyvinvointialueiden hoitotarvikeohjeistuksia ja insuliinipumppuhoidon käytäntöjä. Esimerkiksi tyypin 2 diabetesta sairastavat, joiden käytössä ei ole hypoglykemialle altistavaa lääkitystä eli jotka käyttävät esimerkiksi pelkkää metformiinia, saavat eri hyvinvointialueilla 0–14 liuskaa viikossa. Osa ei siis saa liuskoja lainkaan. Monipistoshoitoisille liuskoja myönnetään 30–70 kappaletta viikossa alueesta riippuen.
Eroja on myös insuliinipumppujen, lisätarvikkeiden ja sensorien määrissä. Sekä pumppuhoidossa että sensoroinnissa määriä suurempi ongelma vaikuttaa olevan, että näitä hoitomuotoja otetaan käyttöön alueilla eri perustein. Insuliinipumppujen ja glukoosisensoreiden myöntökriteerit vaihtelevat.
Tuore insuliinipumppuselvityksemme osoitti, että olemme Suomessa vaarassa jäädä pysähtyneisyyden tilaan hoidon kehityksessä: meillä käytetään muita pohjoismaita vähemmän insuliinipumppuja tyypin 1 diabetesta sairastavien aikuisten hoidossa. Ruotsissa ja Norjassa noin kolmasosalla aikuisista tyypin 1 diabetesta sairastavista on käytössään insuliinipumppu, Saksassa jopa 37 prosentilla. Suomessa vastaava luku on 12 prosenttia ja niilläkin alueilla, jossa pumppuja on eniten, jäädään selvästi alle 20 prosentin kattavuuteen.
Alueelliset erot ovat tosiasia, eikä Käypä hoito -suosituksen mukainen hoito aina toteudu. Diabetesta sairastavat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, millä alueella asuvat ja minkä yksikön hoidossa ovat.
Mitä asialle voisi tehdä?
Lainsäädäntö periaatteessa turvaa hoitotarvikejakelun. Terveydenhuoltolain mukaan hyvinvointialueen on järjestettävä alueensa asukkaiden sairaanhoitopalvelut. Sairaanhoitopalveluihin sisältyvät muun muassa hoitosuunnitelman mukaiset pitkäaikaisen sairauden hoitoon tarvittavat hoitotarvikkeet, jotka asiakasmaksulain mukaan ovat maksuttomia. Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain mukaan potilaalla on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään, laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon.
Ongelma on käytännöissä. Lailla ei turvata hoitosuosituksen mukaista hoitoa eikä kehittyvän hoitoteknologian käyttöönottoa. Kyse on rahasta: hyvinvointialueet yrittävät säästää hoitotarvikkeita rajoittamalla, koska valtion myöntämä rahoitus on jo nyt niukka. Kuitenkin jo kauan on tiedetty, että diabeteksen aiheuttamia kustannuksia hallitaan parhaiten, kun vältytään diabeteksen lisäsairauksilta. Ne moninkertaistavat hoidon kustannukset.
Millä ihminen itseään hoitaa, jos ei saa tarvitsemiaan hoitotarvikkeita? Huvin vuoksi hoitotarvikkeita ei tarvitse myöntää eikä käyttää.
Asiakkaan oikeusturvakeinoina ovat muistutukset, kantelut ja hallintoriita. Vaatii voimavaroja selvittää, perehtyä, kannella ja olla hankala asiakas. Eduskunnan oikeusasiamies on linjannut useissa hoitotarvikejakelua koskevissa kanteluratkaisuissaan, että hoitotarvikejakelun tulee perustua asiakkaan yksilölliseen tarpeeseen, jota ei voida ohittaa hallinnollisilla ohjeistuksilla enimmäismääristä. Yksittäiset ratkaisut eivät riitä koko valtakunnan laajuisen eriarvoisuuden poistamiseen. Tarvitaan kansallista ohjausta ja seurantaa. Hyvinvointialueiden rahoittajan eli valtion on otettava asiassa vastuuta.
Sosiaali- ja terveysministeriö ohjaa valtakunnallisten ja yhtenäisten lääketieteellisten hoitoperusteiden toteutumista. Edellinen ministeriön ohjeistus kunnille hoitotarvikejakelusta on vuodelta 2013.
Hyvinvointialueille tulisi nyt valmistella yhdenmukaiset, kansalliset ohjeet hoitotarvikkeiden luovutusperusteille, joissa korostettaisiin hoitosuositusten noudattamista ja hoitotarvikkeiden merkitystä hoidon kokonaisuudessa. Diabetesta sairastavien lisäksi esimerkiksi suolistosairauksia sairastavat tarvitsevat toimivaa ja riittävää tarvikejakelua. Lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön pitäisi seurata ja valvoa hyvinvointialueiden hoitotarvikejakelun toteutumista kansallisesti. Lisäksi on varmistettava, että alueiden rahoitusperusteissa huomioidaan hoitotarvikekustannukset siten, että myös uutta, vaikuttavaa teknologiaa saadaan otettua alueilla käyttöön.
Sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Laura Tuominen-Lozic