Valoisa asenne kantaa Kaisaa
”Nelivuotiaana sain ikuisen synttärilahjan, diabeteksen. Asuimme Kotkan edustalla Haapasaaressa ja minut vietiin armeijan helikopterilla sairaalaan. Punaiset lapaseni jäivät helikopteriin, ja lentäjä toi ne minulle sairaalaan. Muistan lapsuudestani lasiset insuliiniruiskut ja metallineulat, joita isäni teroitti. Nykyisin minulla on insuliinipumppu, paras kaverini, joka korjaa automaattisesti myös korkeat verensokerit.
Ihailin sairaanhoitajia ja halusin itsekin auttaa. Ammatinvalinnanohjaaja sanoi, että tuskin pääsen edes sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin. Hän oli väärässä, pääsin ensimmäisellä haulla opiskelemaan. Sen verran kaiveli, että kuittasin asian hänelle postikortilla.
Minulla on sairaanhoitajan ja terveydenhoitajan koulutus sekä psykiatrisen hoidon erikoisammattitutkinto. Uraani ovat rajoittaneet diabetes ja vanhimman tyttäreni lievä kehitysvamma. Halusin olla pitkään kotona ja tukea hänen kuntoutumistaan. Nykyisin hän elää omillaan.
2000-luvun alussa sairastuin nivelreumaan. Lisäksi minulla on kilpirauhasen liikatoiminta.
Työskentelin Kuusankoskella palvelutalossa, josta tein myös kotikäyntejä. Kaksivuorotyö otti koville, sillä olimme vuoroissa usein yksin. Kuormittavinta oli ajan puute. Saatoin käydä illalla kymmenenkin vanhuksen luona. Monilla olisi ollut puhuttavaa, muttei ollut aikaa jutella.
Yhteiskunta on ison arvovalinnan edessä. Vanhusten hyvä hoito edellyttää lisää hoitajia. Eikä ihmisiä kutsumuksella hoideta. Alalle on saatava kunnon palkat.
Kireä työtahti ja jatkuva tekemättömien töiden paine yhdistettynä diabeteksen hoitoon muiden sairauksien kanssa oli liian raskas yhdistelmä. Viisikymppisenä jäin pois töistä. Se oli hyvä ratkaisu. Jos kädet ovat jonain päivänä kipeät, ei tarvitse stressata, sillä kotitöitä voi siirtää. Haluan vielä tehdä osa-aikatyötä, kunhan löydän sopivan työn.
Positiivisen asenteen perin vanhemmiltani. Hankalan reuman kanssa menen eteenpäin sauna-terva-sisu-tyylillä, diabeteksesta selviän havuja p..kele -motolla.
Olen kiitollinen perheestä ja ystävistäni. Ilman läheisiä emme ole mitään. Mieheni kanssa matkustelemme ja liikumme luonnossa. Tykkään myös ruuanlaitosta ja lukemisesta. Paras motivaationi ovat nuorimman tyttäreni neljä- ja puolivuotiaat tyttäret. Tukea saan diabetesjengistämme, jonka kanssa olemme kahvitelleet ja retkeilleet jo 15 vuotta. Voinnistani riippumatta ilopillerini Viima-koira vie minut kolmasti päivässä lenkille.
Vaikka elämä on joskus vaikeaa, joka ilta kannattaa kaivaa päivästä edes yksi hyvä asia – vaikka se, että on jaksanut tiskata tai käydä kaupassa. On tärkeä muistuttaa itseään: Hyvä minä!”
Teksti: Sirpa Palokari