Diabetesteknologian paradoksi
Teksti: Mika Haulo
Journal of Diabetes Science and Technology) -lehdessä muutama vuosi sitten julkaistussa tutkimusartikkelissa käsiteltiin kahta aihetta: miten eri hoitovälineitä käyttävät diabeetikot suhtautuvat diabetesteknologiaan ja miten paljon heillä on hoitoväsymystä.
Teknologiaan suhtautumisen osalta tulokset olivat odotetun kaltaisia: eniten diabetesteknologiaa – siis insuliinipumppuja ja glukoosisensoreita – käyttävillä diabeetikoilla oli myönteisin asenne teknologiaa kohtaan. Insuliinikyniä ja tavallisia verensokerimittareita käyttävillä asenne puolestaan oli negatiivisin.
Hoitoväsymyksen osalta tulokset olivat yllättävämpiä: eri hoitovälineyhdistelmillä ei ollut oikeastaan mitään vaikutusta asiaan. Tutkijat päättelivät, että krooninen sairaus kuormittaa joka tapauksessa diabeetikoita henkisesti. He myös mainitsivat, että muiden tutkimusten mukaan hoitotasapainon huononemisen on havaittu lisäävän hoitoväsymystä.
Tämä päättely johtaa kuitenkin paradoksiin. Tilastojen valossa sekä insuliinipumppujen että sensoreiden käyttö parantaa hoitotasapainoa. Jos huonon hoitotasapainon on havaittu lisäävän hoitoväsymystä, parantuneen hoitotasapainon voisi ajatella vähentävän sitä. Diabetesteknologian käytön pitäisi siis johtaa hoitoväsymyksen vähenemiseen, mutta JDST-lehden tutkimuksen mukaan näin ei kuitenkaan käynyt.
Yhden tutkimuksen perusteella ei tietenkään voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tutkimuksen tulos herättää silti kysymyksiä. Tutkimusartikkeli ei mainitse mitään osallistujien HbA1c-arvoista, joten ainakin teoriassa tulosta voisi selittää se, että kaikkien hoitotasapaino olisi ollut suunnilleen samaa tasoa. Tutkimukseen osallistui kuitenkin 1 503 diabeetikkoa, joten lienee epätodennäköistä, että koko joukko olisi ollut täysin homogeeninen siltä osin. Myös jatkuva verensokerin tarkkailu voi uuvuttaa diabeetikon.
Diabetesteknologian ja ihmisen suhde on kokonaisuudessaan kiehtova. Vaikka diabeetikoiden terveyttä ja elämänlaatua parantavaa teknologiaa on olemassa, se ei kuitenkaan ole kaikkien käytössä tai edes ulottuvilla. Lisäksi hoitovälineiden käyttöön vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin niiden saatavuus. Inhimillisten tekijöiden vaikutusta omahoitoon on käsitelty monissa tutkimuksissa.
2000-luvun aikana erityisesti kännykät ovat kehittyneet niin, että monet aiemmin erillisen kojeen tarvinneet toiminnot – kuten valokuvaaminen, musiikin ja radion kuuntelu, laskutoiminnot, äänen nauhoittaminen ynnä muut – löytyvät nyt kämmenen kokoisen laitteen sisältä. Teknologia on tunkeutunut myös sellaisille alueille, joissa sitä ei aikaisemmin ole ollut, esimerkkinä vaikkapa e-kirjat.
Ihminen heittäytyy helposti trendien vietäväksi, joten on sinänsä ymmärrettävää, että diabetesteknologiaa ajatellaan yksinkertaisena välineenä, jonka avulla omahoidon lukot aukeavat. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näin ei aina tapahdu. Ehkä tämän vuosikymmenen aikana voitaisiin ottaa selvityksen kohteeksi se, miten teknologiasta tukisi aidosti diabeetikoiden työkalu, ei pelkästään yksi omahoitoon kuuluva väline.
Huomautus: Lähdeartikkelissa on käytetty termiä diabetes distress, jonka käänsin tässä hoitoväsymykseksi, koska sitä käytetään Suomessa yleisesti kuvaamaan omahoidon ongelmia. Tarkkaan ottaen termi tarkoittaa uupumusta, ahdinkoa tai vaikeutta ja voi viitata johonkin laajempaan asiaan kuin omahoitoon.
Juttu on julkaistu Diabetes-lehdessä 3/2022.