Maarja Metsaviir: Kunpa päiväkodeissa tunnistettaisiin diabeteksen oireet

”Elise voi huonosti monta kuukautta. Hän joi paljon ja pissasi housuihin, vaikka oli jo oppinut kuivaksi. Päiväkodissa piti olla varavaatteita, sillä vahinkoja sattui usein. Tytön mieliala vaihteli ja hän itki pienistäkin asioista. 

Tiesin, ettei Elisellä ole kaikki hyvin, mutta en osannut epäillä sairauden mahdollisuutta, eikä osannut kukaan muukaan. Eniten olin huolissani Elisen itkuisuudesta. Hän oli aina ollut iloinen lapsi, joka ei itkenyt turhasta – vain, jos on kiukku tai sattuu.

Minulle oli iso kynnys soittaa neuvolaan ja myöntää, etten osaa auttaa lastani. Kerroin, että lapseni itkee koko ajan enkä tiedä, mikä hänellä on. 

Meidät ohjattiin psykologille, mutta sinne asti emme ehtineet. Tulin kysyneeksi sairaanhoitajaystävältäni, mikä voi olla syy lapsen jatkuvaan janoon. ”Diabetes”, hän vastasi, mutta ei uskonut, että Elisellä olisi sitä. Meillä ei ole suvussa diabetesta.

Seuraavana päivänä vein Elisen terveysasemalle. Hän oli silloin 3-vuotias. Hänen verensokerinsa oli yli 20, ja diagnoosi tuli saman tien: ykköstyypin diabetes. Olin sokissa. Miten voidaan yhdellä verensokerin mittauksella tulkita elämänmittainen sairaus?

Meidät passitettiin osastolle sairaalaan, jossa olimme kymmenen päivää. Kun pääsimme kotiin, en uskaltanut pitkään aikaan olla yksin enkä antaa tunteideni tulla. Pelkäsin, että romahdan enkä pysty enää kasaamaan itseäni. 

Elise sai insuliinipumpun. Kanyylien ja sensoreiden laitto tuntui aluksi vaikealta, samoin säännöllisiin ruoka-aikoihin totuttelu ja hiilareiden opettelu. Tyttö on itse suhtautunut asiaan yllättävän hyvin. On kuitenkin päiviä, kun hän sanoo: ”En haluaisi olla tällainen pumppulapsi.” Olemme puhuneet paljon siitä, että melkein kaikilla ihmisillä on kehossa jokin kohta, joka ei toimi kunnolla.

Aluksi pelotti päästää Elise päiväkotiin. Mietin, mitä liian matala verensokeri voi tehdä. Ajan myötä aloin luottaa, että kaikki menee hyvin, ja nykyään olen rauhallisin mielin. Elise on omatoiminen ja osaa myös itse huolehtia asioistaan. Arki on kuitenkin jatkuvaa sopeutumista. Koko ajan tulee uusia tilanteita, joihin diabetes pitää sovittaa. 

Diabetes on niin tavallinen lastensairaus, että siitä pitäisi puhua päiväkodeissa enemmän. Toivon, että jokainen päiväkodissa työskentelevä osaisi tunnistaa ensioireet ja uskaltaisi myös kertoa epäilyksistään vanhemmille. Itse löysin kaikille oireille jonkin muun selityksen ennen kuin ymmärsin, että Elise on sairas.”  

Teksti: Pirkko Tuominen

Julkaistu Diabetes-lehdessä 6/2021.