Insuliinikyniä, insuliinikyniä!
Katselimme ikkunan sälekaihtimien raosta junia, jolloin hän opasti minua ”Mene parvekkeelle, näet paremmin!” Nukkumaan mentäessä neiti lauleskeli tupakkirullaa, höpötteli itsekseen ja pohti: ”Mitä ihmettä siellä oikein on tapahtunut? Mitä ihmettä? ” Hulvattomia juttuja kuunnellessa oli vaikea pysyä hiljaa. Äitini kanssa meinasimme ruveta ääneen hekottamaan.
Puuvärikynillä piirtäminen on tytöstä hurjan hauskaa, ja hän
pyysi myös meitä, innokkaita hoitajiaan, taiteilemaan kuvia.
- Piirrä liukumäki! kuului käsky isälleni. Kun pappa oli saanut vasta
ensimmäisen viivan vedettyä paperille, oli tuomio tyly: ”Oho, taisi tulla
käsi.”
Ruokapöydässä mittasin verensokerini ja pistin insuliinia. Tätä lapsukainen ei
ollut aiemmin nähnyt, joten toimenpiteet vetivät nuoren puhujan hiljaiseksi.
Hän tuijotti herkeämättä ja katseli tarkkaan, kun nostin paitaa ja tuikkasin
piikin mahaani.
Selitin ihmettelijälle, mitä teen ja mitä kaikki tarvikkeet
oikein ovat. Laitoin vierekkäin insuliinikynän ja sinisen puuvärikynän ja
totesin, että näyttävät samalta, vaikka toimivatkin eri tavalla. Lapsi varmasti
mielessään mietti, mitä ihmettä oikein tein. Tuskin hän täysin vielä ymmärsi
pistämistä, vaikka asiaa taatusti kuumeisesti pohdiskeli.
Muutaman päivän kuluttua äitinsä kertoi kuulumisia. Tyttö oli taas laajentanut
sanavarastoaan, ja vierailustamme oli paljon kerrottavaa vanhemmille. Sen
lisäksi hän oli heijannut nukkea sylissään, vaeltanut ympäri olohuonetta ja
toistellut – ette ikinä arvaa mitä? ”Insuliinikyniä, insuliinikyniä!”