Insuliinikyniä, insuliinikyniä!

Katselimme ikkunan sälekaihtimien raosta junia, jolloin hän opasti minua ”Mene parvekkeelle, näet paremmin!” Nukkumaan mentäessä neiti lauleskeli tupakkirullaa, höpötteli itsekseen ja pohti: ”Mitä ihmettä siellä oikein on tapahtunut? Mitä ihmettä? ” Hulvattomia juttuja kuunnellessa oli vaikea pysyä hiljaa. Äitini kanssa meinasimme ruveta ääneen hekottamaan.

Puuvärikynillä piirtäminen on tytöstä hurjan hauskaa, ja hän pyysi myös meitä, innokkaita hoitajiaan, taiteilemaan kuvia.
- Piirrä liukumäki! kuului käsky isälleni. Kun pappa oli saanut vasta ensimmäisen viivan vedettyä paperille, oli tuomio tyly: ”Oho, taisi tulla käsi.”

Ruokapöydässä mittasin verensokerini ja pistin insuliinia. Tätä lapsukainen ei ollut aiemmin nähnyt, joten toimenpiteet vetivät nuoren puhujan hiljaiseksi. Hän tuijotti herkeämättä ja katseli tarkkaan, kun nostin paitaa ja tuikkasin piikin mahaani. 

Selitin ihmettelijälle, mitä teen ja mitä kaikki tarvikkeet oikein ovat. Laitoin vierekkäin insuliinikynän ja sinisen puuvärikynän ja totesin, että näyttävät samalta, vaikka toimivatkin eri tavalla. Lapsi varmasti mielessään mietti, mitä ihmettä oikein tein. Tuskin hän täysin vielä ymmärsi pistämistä, vaikka asiaa taatusti kuumeisesti pohdiskeli. 

Muutaman päivän kuluttua äitinsä kertoi kuulumisia. Tyttö oli taas laajentanut sanavarastoaan, ja vierailustamme oli paljon kerrottavaa vanhemmille. Sen lisäksi hän oli heijannut nukkea sylissään, vaeltanut ympäri olohuonetta ja toistellut – ette ikinä arvaa mitä? ”Insuliinikyniä, insuliinikyniä!”

Toimme tuliaisiksi mansikoita, jotka neiti kehui syövänsä kaikki itse. Onneksi meillekin jäi muutama, ja pääsimme nauttimaan makeista kesäherkuista.