Hypoevästraumat

Kaikki hyperglykemian kokeneet tietänevät sen tuskallisen janon, joka ei sammu ämpärillisenkään jälkeen. Oma harmillinen himoni korkean verensokerin sattuessa on appelsiinimehu. Appelsiinimehu! Siis se sokerilitku, joka pahentaa tilannetta entisestään. Tilanteen ollessa päällä vaaditaan hurjaa itsekuria, etten tuohon paheeseen sortuisi, mutta olen ratkaissut tilanteen helposti: jääkaapistani löytyy korkeintaan sokeritonta appelsiinimehutiivistettä.

Täysin oma lukunsa on kuitenkin hypoglykemiaan syötävien ensiapujen kirjo. Viime aikoina Facebookin diabeetikkoryhmässä on keskusteltu paljon siitä, miten matala verensokeri saa kaiken aivotoiminnan loppumaan: verensokerin nostattamiseksi syödään milloin sadan hiilihydraatin edestä ruisleipää, milloin kahdeksan lautasellista suklaamuroja – ja sitten korjaillaan. Erityisesti nämä yölliset ahmimiskohtaukset tuntuvat olevan yleisiä ja aamulla sekä keittiö että verensokerit ovat sotkussa. On vaan niin ihanaa pitää kaapissa jotain herkkua hypojen varalle…

Olin marraskuussa Diabetesliiton järjestämässä Ykkösklubi-kummikoulutuksessa ja tein merkittävän huomion: vertaistuen merkitystä ei voi rahassa mitata. On ihanaa, kun kaikki tietävät tasan tarkkaan, mistä puhut, vaikka ei-diabeetikot eivät ymmärtäisi sanaakaan. Tätä myös Ykkösklubi edistää tarjoamalla aikuistuville diabeetikoille mahdollisuuden tavata samanhenkisiä nuoria aikuisen kummin läsnäollessa.

Diabetesliitto tarjosi koko porukalle hotellimajoituksen ja kaikki ruokailut, mukaan lukien runsaat hotelliaamiaiset, joten sensorien piipityksen määrää voi vain kuvitella, kun useimpien verensokerit kohosivat huimaa vauhtia aamiaisen jälkeen. Miten aina käy niin, tai ainakin tuntuu siltä, että diabeetikoiden kokoontumisissa syödään enemmän kuin missään muualla?

Toisen päivän lounaan aikana nauroin enemmän kuin pitkään aikaan ja toinen ohjaajistamme jopa kävi tarkastamassa, että minulla on kaikki hyvin. Tiedättekö sen naurun, joka ei vain lopu? Kyyneleet valuvat silmistä eikä naurun ääntä edes kuulu? Sellaisen naurun saa aikaan mahtava vertaistuki. Naurun syykin on sellainen, josta ei-diabeetikko ei ymmärtäisi mitään: hypoevästraumat. Haluaisinkin esitellä muutaman pääryhmän.

1) ”Laukun syövereistä”
Laukun syövereistä – eväät ovat pääasiassa jollain tavalla käyttökelvottomiksi tuhoutuneita. Pillimehu, jonka pilli huitelee kaukana jossakin, ja sinä tuijotat sitä epätoivoisena mittarin piipittäessä erroria: ”Miten minä nyt saan tämän auki?” Muita tähän ryhmään kuuluvia ovat jauhoksi murskautuneet siripirit, rusentuneet myslipatukat ja mustuneet banaanit.

2) ”Tämä on ainoa oikea eväs”
Tähän kuuluvia eväitä ovat ne traumaattisimmat. Eräs kurssilaisista kertoi, että hän joutui lapsena pitkän aikaa syömään joka iltapäivä välipalaksi puolikkaan banaanin, koska lääkäri oli sanonut sen olevan hyvä välipala ja vanhemmat olivat ottaneet neuvon ehkä liiankin tosissaan. Eräs toinen kertoi joutuneensa syömään aina rusinoita eikä vieläkään siedä niitä. Muun muassa viipalesulatejuustoon uponneet kurkunviipaleet leivällä ja tummuneet omenalohkot eväsrasiassa liittyvät näihin traumoihin.

3) ”Minun on pakko…”
Kaverillasi on suklaata tai muuta herkkua, jota himoitset, joten ilmoitat hänelle verensokerista riippumatta vapisevalla äänellä: ”Minulla on niin matala verensokeri, eikä mitään syötävää…”

 

4) ”Onko minun pakko?”
Verensokeri on jo niin alhaalla, ettet voi tehdä muuta kuin syödä sen rusentuneen myslipatukan paremman hiilihydraatin puutteessa.

5) ”Tämänkin on joku insinööri suunnitellut”
Täysin oman kategoriansa ansaitsevat yksittäispakatut siripirit. Hetkinen? Yksittäispakatut? Kyllä, niitä on olemassa. Kuvittele tilanne, jossa vapisevin käsin yrität avata pikkuruisia, alle tulitikkuaskin kokoisia kääreitä, jotta saisit 2,5 grammaa hiilihydraatteja sisältävän siripirin. Yksi auki, seitsemän jäljellä!

Hypoeväspohdintojemme päätteeksi keksimme idean – diabeetikoille suunnattu piknik, jossa tarjotaan vain ja ainoastaan traumoja aiheuttaneita eväitä. Kenties itsekin vielä pääsisin yli traumastani: koko päivän eväsrasiassa lojuneesta ruisleivästä, jonka päällä oleva margariini on jo alkanut härskiintyä.