Terveisiä Meriltä
Korvat kuulolle!
Tällaisia raflaavia otsikoita näkyy mediassa valitettavan usein.
Helsingin
Sanomissa hiljattain julkaistu mielipidekirjoitus siitä, kuinka jossain
koulussa henkilökunta on kieltäytynyt hätätilanteessa antamasta diabeetikolle Glucagen-pistosta,
herätti laajaa keskustelua.
Itselleni tuntuu vieraalta ajatus, ettei auttaisi hädässä apua tarvitsevaa. Lainkin
mukaan jokaisen on velvollisuus yrittää kykyjensä mukaan auttaa hengenvaarassa
olevaa.
Ymmärrän, että kriittisessä tilanteessa toimeen ryhtyminen voi jännittää ja ensiavun antaminen pelottaa. Diabeetikolle tai vaikeasti allergiselle oikeassa tilanteessa annettu piikki voi kuitenkin pelastaa hengen. Sen takia tuntuu käsittämättömältä kieltäytyä ensiavun antamisesta – varsinkin, jos on etukäteen saanut opetuksen, miten pistos kuuluu antaa.
Moni diabeetikko välttyy tajunnan menetyksen aiheuttavalta
insuliinisokilta, eikä onneksi tarvitse hätäpiikkiä koko elämänsä aikana.
Sen sijaan toisenlaista, henkistä ensiapua, kaipaa joskus jokainen diabeetikko. Diabetes on vaikea sairaus, jonka hoito vaatii paljon henkisiä voimavaroja. Se ei muutu helpoksi tokaisemalla, että ”onneksi siihen on nykyään niin hyvät hoidot!” Lääkkeet ja välineet ovat laadukkaita, mutta vastuu sairaudesta on lopulta jokaisen omissa käsissä.
Luotettava tukiverkko ja hyvät ihmissuhteet ovat olennainen osa diabeteksen hoitoa. Siksi on tärkeää, että meillä on ihmisiä ympärillä, joille voi puhua sairauden vaikeista puolista.
Vaikka hoitopaikoissa on usein laaja asiantuntijaryhmä diabeetikon tukena lääkäreistä ravitsemusterapeutteihin ja psykologeista jalkojenhoitajiin, joskus ystävän kuunteleva korva voi parantaa oloa. Tärkeintä on muistaa avata suunsa ja kertoa murheistaan – apua löytyy usein yllättävän läheltä.
Sinä diabeetikon läheinen – perheenjäsen, koulukaveri, kumppani – kysy välillä: ”Kuinka voit, miten jaksat?” Diabeetikko voi näyttää ulospäin reippaalta, vaikka henkisesti ottaisi koville. Älä pelkää, vaikket tietäisi kaikkea hypojen, bolusten ja sensorien saloista, sillä läsnäolo ja aito kuunteleminen merkitsevät eniten.
Kirjoituksessa mainittu Helsingin Sanomissa julkaistu mielipide: Mielipide diabetesensiapu koulussa
Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi