Yhtymäkohtia toiseen deehen

Se oli tiivis paketti, ja lyhyessä ajassa tuli opiskeltavaksi paljon uutta tietoa. Mieleeni jäi erityisesti luento, jossa vieraana oli munuaissiirtopotilas sekä tutustumiskäynti sairaalan dialyysiosastoon. Oli avartavaa kuulla ihmisten aitoja kokemuksia ja ajatuksia dialyysistä.

Tarinoista löysin yhtymäkohtia diabetekseen: he kertoivat, että aluksi dialyysiin joutuminen tuntui maailmanlopulta. He kuvittelivat, että elämä loppuu tähän, eikä enää voi tehdä juuri mitään. Tuttuja tuntemuksia myös itselleni kahdeksan vuoden takaa. Onneksi kuvitelmat osoittautuivat vääriksi kummassakin deessä.

Dialyysihoidossa asetetaan isot neulat laskimoihin, ja osa potilaista laittaa nämä itse paikoilleen. Heidän mukaansa ajatus itsensä pistämisestä tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Lopulta sitä täytyi kuitenkin ruveta tekemään, ja alkuvaikeuksien jälkeen se alkoi sujua rutiinilla. Kuinka samalta tämäkin kokemus kuulosti.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista piikkikammoa. Silti kun kuulin pienessä lääkärinhuoneessa, että minun pitäisi alkaa pistää itseäni keskimäärin viidesti päivässä, purskahdin itkuun. En pysty siihen, en halua, se sattuu, pelkkä ajatuskin on hirveä. Silti jo seuraavana sairaalapäivänä taisin tuikata itseeni ensimmäisen kerran insuliinia, eikä se niin kamalaa ollutkaan.

Nestejaksossa harjoittelimme ensimmäisen kerran kanyylin asettamista toisillemme. Jännityksestä ja käsien tärinästä huolimatta sain neulan ensiyrityksellä paikoilleen – pitkäaikaisen pistämisharjoittelun tuoma kotikenttäetu?