Viestejä Venloista

Pidin lausahdusta vain heittona, mutta lopulta lupauduin lähtemään ensi kertaa tähän suureen suunnistustapahtumaan partiolippukuntani Tampereen Lokkien joukkueessa.

Monena vuonna olen miettinyt osallistumista, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt. Ystäväni ovat kuitenkin aina hehkuttaneet koukuttavaa tunnelmaa ja ihmispaljoutta, ja sanoneet, että tämä tapahtuma kannattaa itse kokea.

Kevään aikana kävin muutamia kertoja harjoittelemassa suunnistusta paikallisilla iltarasteilla. Kilpailua edeltävällä viikolla hämmästelin, miksi kompassini neula tuntuu kääntyvän hassuihin ilmansuuntiin. Vertasin laitetta kaverieni kanssa, ja ihmettelyn syy selvisi: pohjoisneula osoittikin etelään! Onneksi ehdin hankkia uuden kompassin vielä ennen Venloja. Paria päivää ennen koitosta vanhoista maastojuoksukengistäni irtosivat pohjat – parempi silti näin kuin kisan aikana keskellä metsää.

Hypohermoilua ja illan valomeri

Ennen kilpailua hermoilin, miten saan pidettyä verensokerit sopivalla tasolla. Kisapäivän aamuna jännitys nosti arvoja reippaasti. En kuitenkaan halunnut kirmata hypoissa, joten pistin insuliinia maltillisesti. 

Söin aamulla tukevan aamupalan ja puolitoista tuntia ennen omaa kakkososuuttani annoksen puuroa. Ennen odotusalueelle siirtymistä kiskaisin vielä myslipatukan, ettei verensokeri vaan pääsisi laskemaan. Trikoiden takataskuun mahdutin Siripiri-pötkylän kaiken varalta, mutta sitä ei onneksi tarvittu.

En meinannut millään löytää ensimmäistä rastia, koska menin vaan suuna päänä suunnilleen oikeaan suuntaan. Etsimiseen tuhraantui liikaa aikaa, vaikkei joukkueemme tavoitellutkaan erityisiä sijoituksia. Otin alkuharhailusta opikseni, ja suunnistin seuraavat rastivälit tarkasti. Tämä kannatti, sillä loput rastit löytyivät helposti. Koin monia onnistumisen elämyksiä, kun huomasin, että olin saapunut tismalleen oikealle pisteelle.

Oman osuuden jälkeen fiilis oli huikea: minä onnistuin. Iloitsin myös siitä, että Lokkien kaksi muuta Venla-tiimiä sekä Jukola-joukkue saivat hyväksytyn suorituksen. Mahtavan päivän kruunasi Jukolan yhteislähtö yhdeltätoista illalla. Näky oli epätodellinen, kun lähes kaksituhatta juoksijaa pinkoi lamput päässä yhtenä nauhana metsään. Hämärässä välkehtivä valomeri oli uskomattoman upea.

Venladebyytti oli niin mainio kokemus, että lähden varmasti toistekin mukaan. Kaiken jännityksen, epäröinnin ja innostuksen jälkeen tunsin todella ylittäneeni itseni. Tämä oli taas osoitus siitä, ettei diabetes estä tarttumasta haasteisiin – kaikki on mahdollista, kun vain uskoo itseensä.