Verensokerit kuriin ja ennakkoluulot nurin – sensoroinnilla

Kerroin ryhmän tapaamisessa omista kokemuksestani, miten sovittaa yhteen normaali nuoren elämä ja diabeteksen vaativa hoito. Vaikkei oma murrosikäni ollut millään mittarilla kovin myrskyisä, muistan jatkuvan riittämättömyyden tunteen omahoidossa. Silloin tuntui, ettei verensokeri pysynyt millään kurissa, vaikka kuinka yritin mitata ja hoitaa säntillisesti.

Nuorten puolen lääkärin vastaanoton jälkeen yleensä joko itkin tai raivosin, koska en kokenut saavani häneltä mitään konkreettisia neuvoja hoitotasapainon parantamiseksi. Ajattelin myös, että voin haudata haaveeni lääkärin ammatista: enhän pysty hoitamaan edes itseäni, potilaista puhumattakaan.

Onneksi nuo ajatukset väistyivät, mutta sama riittämättömyyden tunne vaivaa edelleen. Teen ateriaparimittauksia, keskityn insuliinin pistostekniikkaan ja pyrin analysoimaan korkeiden ja matalien sokerien syitä. Silti en ole saanut pitkäaikaissokeriani tavoitetasolle. Se harmittaa minua kovasti.

Koska selvää syytä heittelehtiville sokereilleni ei ole löytynyt, sain sensorin käyttöön pariksi viikoksi. Edellisestä sensoroinnista oli ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta, joten hoitajanikin mielestä nyt oli tälle korkea aika.

Sensorointijakso oli mukava, ja se helpotti arkea erityisesti opiskelujen kannalta. Koska laite näyttää, mihin suuntaan verensokeri on menossa, oli helpompi ennakoida esimerkiksi tulevia potilaskontakteja sairaalassa. Silti laite ei antanut vastauksia siihen, miksi verensokerini käyttäytyvät epäloogisesti.

Diabeteshoitajan kanssa yhdessä pähkäilimme käyriä, mutta mitään selkeää trendiä ei ollut havaittavissa. Välillä verensokerini nousi illalla puoleen yöhön asti jopa yli kahteenkymmeneen riippumatta siitä, mitä söin illan aikana. Öisin se silti laski yleensä hyvälle aamutasolle. Toisinaan taas sokerit ampaisivat lounaan jälkeen pilviin ja pysyivät korkealla pitkälle iltapäivään, vaikka olin pistänyt hyvissä ajoin ennen lounasta ylimääräistä insuliinia. Koetan nyt vähentää muutamalla yksiköllä pitkävaikutteista insuliinia, josko sillä olisi jotain vaikutusta verensokeritasoon. Toukokuussa minulla on lääkärikäynti, jossa toivon saavani jotain lisäneuvoja diabeteksen hoidon solmujen ratkomiseen. 

Sensoirinnin ajalle osui yksi juhlava illanvietto. Asuvalintaa pohtiessani ajattelin ensin, että minun pitää tietysti laittaa hihallinen mekko, joka peittää vasemmassa olkavarressa killuvan sensorin. Sitten aloin miettiä asiaa tarkemmin: miksi minun pitäisi piilotella diabeteksen hoitoon liittyvää laitetta, kun ruokapöydässäkin pistän ja mittaan avoimesti? Niinpä valitsin hihattoman pikkumustan, joka on yksi suosikkivaatteistani. Päätin, että jos jonkun mielestä sensori ja sen kiinnitysteipit näyttävät rumalta, se on hänen ongelmansa.

Ilta sujui mukavasti, muutama katse taisi kääntyä sensorin suuntaan, mutta valtaosa paikallaolijoista tuskin kiinnitti siihen edes mitään huomiota. Yksi kaveri tuli kysymään kiinnostuneena, onko tuo uudenlainen verensokerimittari, ja kerroin hänelle samalla diabeteksen muustakin hoidosta.

Kokemuksesta innostuneena kannustan kaikkia olemaan avoimia tämän sairauden suhteen: diabeteksen hoitovälineitä ei tarvitse hävetä, vaan niitä voi kantaa peittelemättä pystypäin. Uskon, että mitä enemmän ihmiset näkevät erilaisia (ykkös)tyyppejä ja sairauksien hoitoon käytettäviä laitteita, sitä vähemmän syntyy virheellisiä ennakkoluuloja.