Terveisiä Meriltä
2.4.2014 14.50
Vain diabeteselämää
Otsikko komeili ohjelmavihkosen kannessa Tampereen
Lääkäripäivillä, missä olin opiskelijana työtehtävissä
hoitamassa lapsia. Palkkioksi saimme toisena päivänä vapaasti kuunnella
esitelmiä ja kierrellä messuosastoilla, ja mukaan tarttuikin kaikenlaisia
härpäkkeitä sekä kourakaupalla karkkia.
”Vain diabeteselämää” pomppasi heti silmilleni, koska lentävä lause on harvinaisen totta. Vaikka diabeetikon kuuluisi elää tavallista elämää, usein d-etuliite hiipii kuin varkain mukaan menoon. Diabetesta ei voi milloinkaan jättää täysin taka-alalle, vaan se seuraa aina mukana jollakin tavalla.
Lyhyellekin reissulle täytyy ottaa varainsuliinit laukkuun, repuissa ja takkien
taskuissa lojuu siripiripakkauksia hypojen varalta ja verensokeria pitäisi
muistaa mitata sellaisenakin päivänä, kun kaikki menee pieleen eikä mikään
hotsita. Aina välillä diabeteksen mahdolliset lisäsairaudet ilmestyvät
kummittelemaan ajatuksiin. Ja juuri kun luulet saaneesi heittelevät sokerit
kuriin, alkavat arvot sahata maasta taivaisiin. Äsken pääsin kehumaan
diabeteslääkärilleni, ettei minulla juuri ole yömatalia. Enkös seuraavana yönä
herää aamuneljältä tärinään ja hapuile pillimehua sängyn viereltä.
Tädin ja veljentytön yhteisiä iloja: piano soi kauniisti kaikenkokoisilla käsillä.
Onneksi elämä on muutakin kuin diabetesta. Viikonloppuna reilun vuoden ikäinen veljentyttöni oli Tampereella meitä ilahduttamassa. Nuori neiti on alkanut puhumaan lyhyitä lauseita, ja laajentaa sanavarastoaan kovaa vauhtia. Opetin hänelle muutaman uuden linnunnimen, nyt tuttuja ovat muun muassa peippo, tintti, närhi, punatulkku, kuikka ja metso.
Lapsen innostus ja valloittava nauru tarttuivat ja muistuttivat siitä, kuinka pienestä onnellisuus on lopulta kiinni. Tällä viikolla olen iloinnut hänen hymystään, kavereiden kanssa keilaamisesta, teatteriesityksestä ja kevätauringon säteistä aamiaispöydässä – elämästä.