Vaikeita ja helppoja rasteja

Oman työn rytmi alkaa löytyä. Silti joudun päivittäin kysymään ohjaajaltani vastaan tulevista uusista ongelmista. Avun pyytämiseenkin olen saanut uudenlaista rohkeutta: on tunnettava omat rajansa ja sanottava ääneen, kun ei tiedä tai osaa. Kullanarvoisia ovat hoitajat, jotka tuntevat talon käytännöt ja monet potilaat pitkältä ajalta. 

Yksi työn hienouksista on siinä, että pääsen kohtaamaan kaikenikäisiä. Yhtenä päivänä vastaanotolleni tulee lähes satavuotias tervaskanto sekä alle vuoden ikäinen vauva.

Lapset ovat kiehtova ja samalla haastava potilasryhmä. He ovat aitoja, välittömiä ja suoria. Osa on hyvin reippaita eivätkä ole moksiskaan, vaikka tutkitaan paljon – korviakin saa katsoa ongelmitta. Osaa taas jännittää ja pelottaa lääkärikäynti hurjasti.

Eräällä pikkupotilaalla on komea ihottuma, joka kutisee vietävästi. Tylsästä vaivasta huolimatta hän kertoo minulle viikonlopun onnistuneesta kesäretkestä ylpeänä. Toinen karjuu täyttä kurkkua jo odotusaulan käytävällä, ja huuto jatkuu koko vastaanoton ajan. Sen keskeltä en tahdo kuulla luotettavasti sydämen ja keuhkojen ääniä stetoskoopilla. Toisaalta, jos lapsi jaksaa parkua täysillä koko lääkärikäynnin ajan, se on hyvä merkki. Kriittisesti sairas lapsi ei jaksaisi edes huutaa, vaan korkeintaan itkisi tikahtuneesti.

Sydämen asioita

Kääk! Päivystysajalle on tulossa potilas, jolla on rintakipuja. Opintojen aikana päähämme on iskostettu, että yli 50-vuotiaan potilaan äkillisiä rintakipuja tulee pitää sydänperäisinä, kunnes toisin on osoitettu. Onko tässä nyt akuutti sydäntapahtuma, joudunko kutsumaan ambulanssin ja lähettämään hänet päivystyksellisesti eteenpäin?

Tutustun potilaan papereihin ja huomaan, että sydäntä on hiljattain tutkittu perusteellisesti, eikä mitään poikkeavaa ole löytynyt. Katson vielä uuden sydänfilmin, eikä siinäkään ole merkittäviä muutoksia aiempaan verrattuna. Vastaanotolla potilas on hyvävointinen, henkeä ei ahdista ja rintakipukin on jo ohi. Hän itsekin epäilee, ettei oire johdu nyt sydämestä, mutta päätti varmuuden vuoksi tulla lääkäriin. Olen samaa mieltä, ettei kyse ole mistään vakavasta: vaikka sydänperäinen syy tulee aina poissulkea, rintakipu voi johtua hyvin monesta muustakin asiasta. Ohjeistan häntä ottamaan uudestaan yhteyttä pikaisesti, jos oire muuttuu puristavaksi, säteileväksi tai muuten erilaiseksi.

Hoitaja tulee kysymään minulta kannanottoa tutun potilaan asioista. Hän oli käynyt vastaanotollani pari viikkoa sitten ja on nyt tulossa uudelleen sovitusti. ”Hän tykkäsi sinusta, kun toivoi puhelimessa aikaa juuri sinulle” hoitaja hymyilee. Vaivaa en silloin pystynyt parantamaan, enkä kummemmin edes lievittämään. Siksi positiivinen palaute lämmittää kiireisenä päivänä kesäkandin mieltä.

Huoneessani vallitsee painostava hiljaisuus. Katselen vastapäätä istuvaa nuorta vanhempansa kanssa. Kumpikaan ei puhu mitään. Yritän kysellä kummaltakin vuorotellen, mutta saan vastaukseksi lähinnä sanan, kaksi. Lääkärin tehtävä on tarvittaessa kuljettaa keskustelua ja viedä sitä eteenpäin. Tällä kertaa en siinä mielestäni onnistu, vaikka monesti se sujuu luontevasti. Vastaanotosta jää itselleni jotenkin kummallinen, ontto olo.

Löydän potilaalta uuden eteisvärinän, johon tulee suositusten mukaisesti aloittaa verenohennuslääke. Eri vaihtoehdoista täytyy keskustella potilaan kanssa, ja ennen vastaanottoa pohdin mielessäni erilaisten lääkitysten etuja ja haittoja. Olisiko tässä tapauksessa sittenkin vanha lääke parempi kuin uudemmat valmisteet? Onko potilaalla varaa kalliimpaan vaihtoehtoon? Onko hänelle liian iso vaiva, jos hän joutuu käymään viikoittain laboratoriokokeissa? Jos minun täytyy tehdä lääkkeestä B-todistus Kelaa varten, mitä tietoja siihen kuuluu laittaa?

Tästäkin aiheesta on teoria käyty läpi lääkisopintojen aikana, mutta käytännön valinnat ja hoitopäätökset ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia – etenkin, kun asia tulee ensimmäistä kertaa itselleni vastaan.

Silmissä ahdistusta

Ohjaava lääkärini on tänään poissa talosta. Aamun vastaanotot kuormittavat ja vaativat paljon ajatustyötä, selvittelyä, kirjaamista. Potilaiden vaivat ja ongelmat ovat joko monimutkaisia, epämääräisiä, oman osaamisalueeni ulkopuolella tai kaikkia näitä yhtä aikaa.

Lounaalla pyydän kandikollegalta lyhyen yhteenvedon, mitä akuutin silmäpotilaan tutkimisessa pitikään muistaa, koska itselläni silmätautien syventävä kurssi on edessä vasta syksyllä.

”Jos sellainen tapaus tulee vastaanotollesi, pyydä senioria näyttämään, miten sitä ja sitä laitetta käytetään.” Näillä vinkeillä minun pitäisi kyllä pärjätä, ajattelen poistuessani ruokasalista.

Vaan eikös iltapäivän ensimmäiselle päivystysajalle tupsahda kiireellinen silmäongelma! Ei tämän näin pitänyt mennä: ohjaaja poissa, akuutti vaiva, josta minulla ei ole riittävästi tietotaitoa. Terveysportin pikainen selailu ei tuo riittävästi apua.

Yritän tutkia potilaan parhaan osaamiseni mukaan, mutta se tuntuu pelkästään välttävältä räpiköinniltä. Koetan selittää hänelle, että tässä saattaa olla edessä reissu sairaalaan. Samaan aikaan hän vastaa läheiseltä saapuvaan puheluun ja yrittää tivata tietoja ongelman tarkasta nimestä ja jatkohoidosta. Tämä yhdistettynä epämääräiseen tunarointiini nostattaa levottomuuden pilviin. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, lopettaa työt ja hautautua peiton alle häpeämään ja vollottamaan.

Vedän muutaman kerran syvään henkeä, käyn koputtamassa naapurihuoneen lääkärin ovelle, ja selitän tilanteen. Kesken oman vastaanottonsa hän lupaa ystävällisesti tulla auttamaan. Tarvittavat tutkimukset saadaan tehtyä. Konsultoin vielä varmuuden vuoksi päivystävää silmälääkäriä. Ehkä hän aistii linjan toisessa päässä kesäkandin epävarmuuden ja ahdistuksen. Saan ystävällisen vastauksen ja selkeät toimintaohjeet, mistä olen erittäin kiitollinen. Tympeää konsultaatiovastausta tuskin olisin tässä tilanteessa kestänyt. Lopulta tilanne ratkesi parhain päin sekä potilaan että kesälääkärin kannalta.

Osaan, en osaa, osaan…

Viimeisellä päivystysajalla on ulkomailta kotoisin oleva potilas, joka on paikkakunnalla vain käymässä. Hän puhuu englantia hyvin, mutta hiljaisella äänellä ja hankalalla aksentilla murtaen. Pitkän, rankan päivän lopulla erikoistermit ja sanat, joita juuri nyt tarvittaisiin, eivät muistu mieleen englanniksi. Kuljetan käynnin ontuen loppuun, ja muutaman mutkan kautta asia tulee hoidetuksi.

En ole silti lainkaan tyytyväinen suoritukseeni lääkärinä. Englannin mongerrukseni oli epämääräistä, etenkin, kun asiassa olisi vaadittu tiettyä hienotunteisuutta. Tutkimusprosessikaan ei mennyt kympin arvoisesti, vaikka potilas lopulta sai avun ongelmaansa. Tahtoisin vajota maan alle: ei minusta ole lääkäriksi, kun en kerran mitään osaa.

Koska aikataulut venyivät tänään melkoisesti, joudun jäämään ylitöihin. Työpaikalta painun suoraan iltarasteille suunnistamaan. Rastit löytyvät yllättävän helposti, ja juoksu sujuu vaikeahkossa maastossa kevyesti.

Metsässä juostessa saan nollattua ajatuksia, ja voin keskittyä täysillä suunnistamiseen potilasasioiden ja oman huonouteni pyörittelyn sijasta. Kotona laitan viestiä hyvälle ystävälleni, joka on hiljattain valmistunut lääkäriksi. Avaudun hirveästä päivästäni. Hän osaa lohduttaa oikealla tavalla: huonoja päiviä tulee eteen, mutta se ei tarkoita, että olisin huono lääkäri. Hän kannustaa, että huominen on jo parempi.

Niin onkin. Potilaiden asiat tuntuvat ihanan selkeiltä ja yksinkertaisilta. Toimenpide, jota en ole monta kertaa aiemmin tehnyt, sujuu hienosti. Pompin pari kertaa ilmaan työhuoneessani, kun olen niin tyytyväinen onnistumisiini.

Eilen toisellakin kandilla oli ollut kamala työrupeama, mikä hieman helpottaa omaa tuskaani edellispäivän tapahtumista. Ymmärrän, että lääkärin työnkuvaan kuuluvat myös ne vaikeat tilanteet, jotka pitää kestää. Silti ne tuntuvat rankoilta, vievät voimia ja saavat epäilemään omaa ammattitaitoaan. Vastapainoksi tulee onneksi mukavia kokemuksia, jotka kantavat eteenpäin.

Vuorokausivaihtelu on sekä lääkärin että ykköstyypin arkea.