Toivoa paranemisesta?

Lukukauden ensimmäisessä jaksossa perehdyimme lääketieteelliseen tietoon ja tutkimukseen. Aihe oli itselleni käytännössä täysin vieras, sillä en ollut tutustunut tieteellisiin alkuperäisartikkeleihin tai tutkimuksen tekoon juuri lainkaan. Vaikkei aihe ollut kovin käytännönläheistä, ymmärrän nyt, miksi lääkäri tarvitsee tutkimustietoa potilastyössä. Samalla tajusin paremmin sen, miksi diabeteksen parannuskeinon löytäminen on niin vaikeaa.

Tieteellisen tutkimuksen teko on hidasta. Jotta jokin uusi lääke tai hoitomuoto saataisiin laajempaan käyttöön, vaaditaan vuosien, jopa vuosikymmenien työ. Siihen kuuluu lupien hakemista, tilasto-ohjelmien pyörittelyä, testauksia solumalleilla, eläinkokeilla ja erikokoisilla potilasryhmillä. Joskus vastaan tulee umpikuja, eikä toivottua lopputulosta synny. Vaikka ykköstyypin diabetesta tutkitaan maailmalla ja erityisesti Suomessa paljon, todellinen läpimurto lienee vielä unelmaa.

Vastasairastuneena ja vielä muutama vuosi sitten uskoin, että diabetekseen löydetään pian parannuskeino. Nyt ajattelen, ettei sitä välttämättä tapahdu edes omana elinaikanani. Sen sijaan hoitoa helpottavia välineitä todennäköisesti keksitään. Olisihan se hienoa, jos ei itse tarvitsisi puljata verensokerien, insuliinin annostelun ja hiilarimäärien arvioinnin kanssa. Parhaassa tapauksessa esimerkiksi keinohaima hoitaisi nämä asiat automaattisesti.

Lääkärin tutkintoon kuuluvat itsenäisesti suoritettavat syventävät opinnot, joiden avulla on tarkoitus osallistua tutkimuksen tekoon käytännössä. Ei liene vaikea arvata, että haluaisin tehdä ne jossakin diabetesta tutkivassa ryhmässä. Diabetes liittyy moneen erikoisalaan, kuten lastentauteihin, epidemiologiaan, sisätauteihin ja yleislääketieteeseen, enkä vielä tiedä, mistä sopiva tutkimusprojekti löytyisi. Syventävät opinnot saattavat parhaimmillaan innostaa tutkimaan aihetta lisää ja jälleen muuttaa tämänhetkistä näkökantaani - ehkä toivoa paranemisesta on sittenkin?