Teknistä utopiaa

Siinä kohdun limakalvon soluihin zoomaillessani tajusin, miten näppärä sovellus oikeasti on. Tekniikan kehitys on mahdollistanut tämänkin opetusmenetelmän – opiskelijat parin vuosikymmenen takaa tuskin osasivat edes haaveilla tällaisesta mahdollisuudesta. 

Uuteen verensokerimittariini olen jo tottunut, mutta lintuasemareissulla se näytti huonot puolensa. Yhtenä tuulisena päivänä kannoin sitä insuliinien kanssa olkalaukussa kuten tavallisesti. Viima tuiversi lujaa, mutta aurinko paistoi ja lämpötila pysyi koko päivän plussan puolella. Kun pysähdyin syömään eväitä, mittari tuuttasi virhettä enkä pystynyt tarkistamaan verensokeriani. Päättelin, että olosuhteet olivat liian kylmät ja lämmitin laitetta hetken kämmenieni välissä. Se auttoi, ja sain tuloksen näytölle, joka oli yllätyksekseni normaalirajoissa.

Aiempi mittarini piippasi lämpötilan ollessa liian kylmä, mutta sillä pystyin silti jopa talvipakkasilla mittaamaan verensokerin. Kotona katsoin uuden laitteen toimintalämpötilan, joka oli alimmillaan vain +1 astetta! Mietin, onko tällainen mittarivalinta järkevä Suomessa, jossa talvikuukausina ulkona on reilusti miinusta. Voidaanko olettaa, että jokainen diabeetikko mittaa verensokerinsa aina sisätiloissa? 

Liikun paljon luonnossa ympäri vuoden, ja esimerkiksi partiokisoissa saatan yöpyä talvellakin ulkona. Miten saan silloin tarkistettua verensokerin? Millaisia kokemuksia teillä on mittareiden toimintalämpötiloista?

Koko ajan kehitetään entistä parempia välineitä diabeteksen hoitoon, ja esimerkiksi verensokerin suoraan iholta mittaava laite helpottaisi kovasti omahoitoa. Ensin minulle kuitenkin riittäisi mittari, joka toimii myös peruspakkasilla – täyttä utopiaako?