Syömishäiriötä ei saa ottaa kevyesti

Aihe kiinnosti tulevan ammattini kannalta, mutta myös siksi, että tunnen muutamia syömishäiriöön sairastuneita nuoria.

Olen nähnyt, miten kovan kamppailun he ovat käyneet sairaudesta toipuakseen.

Vaikka syömishäiriöitä on useita, niiden taustatekijät ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Ne ovat vahvasti psyykkisiä sairauksia, joista toipuminen kestää pitkään, keskimäärin seitsemän vuotta.

Hyvän hoidon ansiosta moni toipuu, mutta uusiutumisen riski säilyy koko elämän ajan.

Syömishäiriöitä ei pidä vähätellä, sillä ne voivat aiheuttaa vakavia komplikaatioita muun muassa ruuansulatus- ja verenkiertoelimistöön. Pahimmillaan ne ovat hengenvaarallisia – kehittyneestä hoidosta huolimatta laihuushäiriön kuolemanriski on edelleen muutaman prosentin luokkaa.

Diabeetikon riski sairastua syömishäiriöön on tutkimusten mukaan jopa kaksi kertaa suurempi kuin terveillä. Koska ruoka pitää huomioida monella tapaa diabeteksen hoidossa, syöminen voi saada elämässä suhteettomat mittasuhteet. Diabeteksen kehollisuus ja nykypäivän kauneusihanteet eivät asiaa helpota. Valitettavasti myös syömishäiriöiden haittavaikutukset ovat diabeetikolle tavallista vaarallisempia.

Syömishäiriö on sairaus, joka ei parane itsestään, nopeilla ihmekonsteilla tai pelkällä päätöksellä ryhdistäytyä. Hoito vaatii moniammatillista osaamista, johon tarvitaan lääkäreitä, hoitajia, ravitsemusterapeutteja, psykologeja, fysioterapeutteja. Läheisten tuki on ensiarvoisen tärkeää, mutta paraneminen lähtee itsestä. Ilman omaa halua toipumiseen hoito ei tehoa.

Onneksi tukea on saatavilla, kun vain uskaltaa avata suunsa. Diabeteksen hoitopaikassa ongelmat voi ottaa puheeksi, vaikka se tuntuisi aluksi vaikealta. Kannustan vahvasti myös läheisiä kertomaan hoitohenkilökunnalle, jos huomaavat diabeetikolla syömishäiriön oireita.

Mitä varhaisemmassa vaiheessa hoito aloitetaan, sitä tehokkaampaa on toipuminen. Syömishäiriö diabeetikolla on erityisen vakava sairaus, joten ei ole mikään häpeä pyytää siihen ulkopuolista apua.