Sihteereitä ja viisi suurta safarilla

Valmistumme poikaystäväni kanssa molemmat tänä keväänä. Sen kunniaksi päätimme lähteä yhteiselle juhlamatkalle, koska meistä kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt Afrikassa. Etelä-Afrikka valikoitui kohteeksi muun muassa siksi, että se on maanosan linturikkain valtio.

Reissun aikana seikkailimme niin ylängöillä, savanneilla, vuoristometsässä kuin kosteikkoseudullakin. Havaitsimme lähes 400 erilaista lintulajia: mehiläissyöjiä, sininärhiä, kuningaskalastajia, pöllöjä, haukkoja, kotkia, trappeja, frankoliineja ja monia muita. On mahdotonta nimetä vain yhtä parasta havaintoa. Kuitenkin yksi matkan kohokohdista oli se, kun näimme sademetsän kaltaisessa tiheikössä piilottelevan, mutta upean näköisen etelänturakon.

Myös nisäkäspuolella meillä kävi tuuri, sillä näimme kaikki ”viisi suurta”: afrikannorsun, sarvikuonon, leopardin, vesipuhvelin ja leijonan. Sarvikuonot ovat edelleen haluttuja salametsästäjien saaliita, minkä vuoksi niiden määrä on vähentynyt rajusti.

Krugerin kansallispuistossa oli tiukka valvontajärjestelmä, ja tarvittaessa vartijat lähtivät kahden helikopterin ja koirien kanssa pidättämään salametsästäjiä. Yhtenä iltapäivänä ajaessamme kohti seuraavaa leiriä koimme iloisen yllätyksen, kun tien varressa makoili lauma kansallispuiston harvinaisimpia petoeläimiä, hyeenakoiria.

Suojautumista ja makuelämyksiä

Diabeteksen hoitaminen tuotti välillä vaikeuksia paahtavassa kuumuudessa. Kun lämpömittari näytti parhaimmillaan +37 astetta, joutui tarkasti miettimään insuliinien kuljetusta ja suojaamista auringolta. Olin ottanut matkalle mukaan veden avulla viilenevän kylmäsäilytyspussin, jonka avulla myös varakynät pysyivät toimintakunnossa reissun ajan.

Aloitimme retkeilyn jo ennen auringonnousua, koska linnut ovat aamun tunteina aktiivisimmillaan. Tämän takia ruokailut olivat varsin epäsäännöllisiä, ja usein söimme myöhäisen brunssimaisen aamiaisen ja seuraavan kerran kunnolla vasta illalla. Siksi verensokerien säätäminen oli vähintäänkin haastavaa. Vaikka etukäteen luulin, että kuuma ilma parantaisi insuliinin imeytymistä ja täten pärjäisin pienemmillä annoksilla, tuntuikin käyvän päinvastoin: tarvitsin monena päivänä normaalia enemmän insuliinia!

Eteläafrikkalainen ruoka oli oikein maukasta, joskaan ei suomalaisesta näkökulmasta aina kaikkein terveellisintä. Onneksi lomalla oli lupa herkutella ja höllätä hiukan myös verensokeritavoitteista. Maistoimme esimerkiksi kudu-antilooppia ja perinteistä potjiekos-pataruokaa, jotka molemmat olivat herkullisia. Matkalta jäin kaipaamaan myös tuoreita, mehukkaita hedelmiä.

Löytyykö oikeaa lääkäriä?

Ensimmäisellä menolennolla olin juuri torkahtamassa paikalleni, kun havahduin ”Apua, auttakaa!”-huutoon. Hetken mietin, mitä oikein tapahtuu. Jollakin matkustajalla oli jokin hätänä, terveyteen liittyvä ongelma. Pulssini nousi välittömästi varmaan kahteensataan ja ajatukseni alkoivat kiitää. Mitä jos kohta huudetaan lääkäriä? Mikä on minun vastuuni, kun en ole vielä virallisesti valmis? Kai täällä on joku muu oikea lääkäri, enhän minä mitään osaa. Joudutaanko tässä miettimään välilaskua?

Lopulta miehistö selvitti tilanteen nopeasti, eikä terveydenhuollon ammattilaisten apua edes tarvittu. Silti adrenaliinia virtasi veressäni vielä jonkin aikaa. Tuolloin konkretisoitui se, että minä olen ihan oikeasti ihan oikea lääkäri – myös lomalla, lentokoneessa, vieraassa maassa. Minulla on tarpeen vaatiessa vastuu auttaa, tarttua toimeen ja tehdä päätöksiä parhaan osaamiseni mukaan. Se vastuu on iso, painava, pelottavakin. Luulen, että siihen tottumiseen tarvitaan vielä monta matkaa, ehkä koko elämän mittainen retki.