Poksuvia poppareita ja puisia purilaita

Kaikkia pääsin tekemään viime viikonloppuna partiotaitojen SM-kisoissa Hämeenlinnassa. 

Partiokisoissa on ideana kiertää tehtävärasteja pienissä ryhmissä eli vartioissa. Tehtävissä testataan yleistietoa, kädentaitoja, nokkeluutta, luonnontuntemusta ja ryhmän yhteistyökykyä. Yleensä talvikisoissa hiihdetään, mutta lumettomasta maisemasta johtuen matka taitettiin tällä kertaa kävellen. 

Sukat taivasta kohti

Heti kisan alussa saimme märät sukat, jotka piti saada matkan aikana mahdollisimman kuivaksi. Siksi kuljimme välillä sukat kädessä ja heiluttelimme niitä tuulessa, mikä näytti varmasti hassulta. Yhdellä rastilla vartiomme täytyi saada nuotio syttymään nopeasti ja poksauttaa sen avulla popcorneja. Ensiaputehtävässä rakensimme riu’uista purilaat, mikä on paarien tapainen kantoväline. Kestävyys testattiin siten, että minä ja Johanna vedimme Hiljaa niiden avulla lyhyen matkan. Se tuntui rankalta, mutta purilaat pysyivät hyvin kasassa. 

Kisoissa yövyttiin ulkona Hämeen linnan läheisyydessä. Sinne piti suunnistaa kartalla, jossa pohjoinen olikin koillinen, mikä lisäsi haastetta navigointiin. Yörastin tehtäviä suorittaessamme saimme järjestäjiltä naistenpäivän kunniaksi hillomunkit. Ne maistuivat erityisen herkullisilta yöllisen näpertelyn lomassa.

Rakkojaloilla pronssia

Olen osallistunut partiokisoihin kymmenen vuoden ajan. Niissä oppii aina jotakin uutta, ja erilaisissa tehtävissä pystyy testaamaan taitojaan. Diabetes tuo omat kommervenkkinsa ja haasteensa kilpailemiseen.

Kisat ovat fyysisesti raskaat, joten sokerit saattavat helposti laskea liikaa – toisaalta viikonloppuna mittarini näytti kerran yli kahdenkymmenen lukemaa. Sääolot voivat vaihdella paukkupakkasesta kurakeliin ja jatkuvaan vesisateeseen. Kuitenkin insuliinit ja verensokerimittari täytyy pitää puhtaana, kuivana ja sopivan lämpiminä. Hätävaranamia pitää luonnollisesti olla takintaskussa ja repussa helposti saatavilla. 

Kisan jälkeen kaikki lihakset olivat kipeinä, ja kaiken kukkuraksi olin saanut molempiin jalkoihin hervottomat rakot kummalliseen paikkaan. Niiden takia jouduin kotiin palattuani käymään lääkärissä, mutta onneksi sain avun nopeasti.
Maalissa suihku, lämmin ruoka ja herkullinen mangorahka tuntuivat taivaallisilta. Lopulta sijoituimme kolmansiksi, ja nappasimme myös Hämeen alueen mestaruuden. Menestys ja mitalit eivät ole kisoissa tärkeintä. Mielestäni hienointa on se, kun tajuaa pystyvänsä uskomattomiin suorituksiin, voittamaan vaikeudet ja ylittämään itsensä - diabeteksesta huolimatta.